Tämä postaus on suora jatko-osa aiemmalle, jossa kerrottiin ATR-reittilennon kulku koneelle saapumisesta aina lentopinnalle sata asti.
Tätäkin tekstiä tulee pitää ainoastaan viihteellisenä, eikä sitä missään tilanteessa tule käyttää ATR-operoinnin opiskelussa virallisten tyyppikurssimateriaalien sijasta (tai edes rinnalla).
Mustikkamehua ja vettä
Turvavyön merkkivalon sammuttua matkustajien on suositeltavaa pitää turvavyö kiinni aina, kun he istuvat paikoillaan, koska odottamatonta turbulenssia voi ilmetä koska tahansa. Nyt asiakkaiden on kuitenkin mahdollista käyttää koneen viihtyisiä saniteettitiloja sekä nauttia kuppi legendaarista mustikkamehua, mikäli lento on riittävän pitkä – osa ATR-reiteistä kun on niin lyhyitä, että varsinaista tarjoilua ei suoriteta.
Tässä vaiheessa ohjaamossakin yleensä rentoudutaan hieman ja avataan olkavyöt. Pinnalle sata asti on käytössä ns. sterile cockpit, eli ohjaamossa puhutaan ainoastaan lennon suorittamiseen liittyvistä asioista, mutta pinnan sata jälkeen voidaan vapaasti arvailla tämänkertaista miehistöruokaa tai vaihtaa kuulumisia, jos ennen lähtöä ei vielä ehditty – olettaen toki, että lennonjohto ei anna uusia selvityksiä tai vaikkapa reitillä oleva ukkospilvi vaadi kurssimuutosta.
Yleensä aika pian turvavyön merkkivalon sammuttua tulee myös puhelu takaa, että tuodaanko ruokaa tai kahvia heti nyt, vai ehkä vasta vähän myöhemmin. Useimmiten ohjaamo syö heti kun mahdollista, koska tässä vaiheessa lentoa työkuorma on matala ja määränpään lähestyessä se kasvaa huomattavasti.
Matkalento
Matkalento on sikäli erikoinen vaihe, että ainakaan meillä siihen ei normaalioperoinnissa kuulu yhtään tarkistuslistaa. Lennolla käytettävä matkalentokorkeus riippuu reitin pituudesta (Tallinnaan mennessä ei yleensä nousta pintaa 90 ylemmäksi), koneen painosta (painavalla koneella ei välttämättä pääse kovin korkealle), ilman lämpötilasta (kylmällä suorituskyky mahdollistaa korkeammalla lentämisen), ylätuulista (jos ylhäällä tuulee kovasti nokkaan, ei sinne kannata kiivetä kyntämään – ja myötätuulessa toisin päin) sekä aikataulutilanteesta (jos lähtö viivästyi, voidaan tarvittaessa jäädä alemmas ja lentää hieman kovempaa suuremman polttoaineenkulutuksen hinnalla).
Tyypillisesti ATR:n matkalentokorkeus vaihtelee lentopintojen 160 ja 250 välillä. Atikalla pinta 160 antaa parhaan tosi-ilmanopeuden (TAS) ja kuluttaa enemmän polttoainetta, kun taas 250 on polttoainetaloudellisin pinta, mutta sinne pääsyä voi rajoittaa suorituskyky (painava kone ja lämmin sää) tai sinne ei vain kannata kiivetä kovan vastatuulen vuoksi. Joskus voidaan joutua lentämään matalalla myös ylempänä ilmenevän jäätämisen vuoksi, mutta Suomessa tämä on melko harvinaista.
Kun haluttu matkalentokorkeus vihdoin saavutetaan, ohjaamossa ei tarvitse kuin kääntää tehovalitsin matkalentoasentoon ja määrittää tavoitenopeus, johon matkalennon aikana tähdätään. Jos aikataulutilanne sallii, voidaan matkalla ajaa vähän hiljempaa (esim. 170…185 solmua) ja vetää tehokahvoja hieman taakse, mutta operoinnin luonteen vuoksi tähän on valitettavan harvoin mahdollisuutta ja tavoitteeksi asetetaan usein ”target 235”, eli niin kovaa, kuin matkalentotehoilla sattuu tänään kulkemaan.
ATR:llä voidaan pinnan 160 yläpuolella lähes poikkeuksetta ajaa ”tehot notchissa” ilman pelkoa ylinopeudelle menemisestä, mutta esim. suihkaripuolella tilanne on toinen ja siellä onkin mm. autokaasua ja muuta hienoa tekniikkaa auttamassa. Matkalentovauhti täysillä tarkoittaa siis, että tehot jätetään notchiin* ja mittari-ilmanopeus pyörii jossain 185-220 välillä, riippuen edellä mainituista muuttujista.
*) ”Notch” on tehokahvojen asento, jossa jousikuormitteinen pylpyrä muljahtaa loveen eli ”notchiin”, joka estää kahvojen tahattoman liikkumisen. Tässä asennossa moottorit antavat tehonvalitsimesta riippuvan vakiotehon, jonka mukaan kaikki suoritusarvot on laskettu.
Lennon pituudesta riippuen ennemmin tai myöhemmin on aika myös suunnitella, millaisella profiililla matkalentokorkeudesta tullaan alas ja minkälainen lähestyminen on tarkoitus ajaa. Meidän käsikirjoissa oletusprofiili on viiden asteen liukukulma ja ilmanopeus 235 solmua – täältä se ”target 235” siis tulee – mutta parametrejä on sallittua ja suositeltavaakin modifioida tilanteen mukaan. Raskaalla koneella ja myötätuulessa viisi astetta voi olla tekemätön paikka, kun taas kovalla vastatuulella (tai kevyellä koneella) voidaan tulla jopa kuutta astetta ja ylikin. Suihkaripuolella standardiprofiilit ovat lähempänä kolmea astetta, minkä vuoksi samaan aikaan lähestyvät ATR:t ja suihkarit ovat kuulemma jossain määrin mielenkiintoinen kombinaatio lennonjohtajan kannalta.
Matkalennon loppuvaiheessa otetaan talteen määräkentän ATIS-tiedote ja sen antamat tiedot huomioiden lasketaan loppulähestymisessä käytettävät nopeudet sekä suoritetaan lähestymisbriiffi. Lähestymisbriiffissä PF käy läpi suunnitellun lähestymisreitin rajoitteineen sekä käytettävät navigointilaitteet, ylösvetomenetelmän, todennäköisimmän rullausreitin, sekä mahdolliset riskitekijät (esim. hankala sää), jotka vaativat erityishuomiota. PM tarkistaa suunnitelman ja kommentoi mahdolliset huomionsa.
”Aloitamme juuri lähestymisen”
Mikäli aikaa jää, jossain vaiheessa matkalentoa on tapana myös kuuluttaa lyhyet (tai vähän pidemmätkin) terveiset matkustamoon. ATR:n kuulutusjärjestelmä on valitettavasti niin susihuono, että yleensä kukaan ei saa mitään selvää, vaikka me siellä keulalla parhaamme yritetään. Kuulutus tehdään yleensä viimeistään matkalentovaiheen lopuilla, mutta sen ajoitukseen ei ole tiukkoja sääntöjä.
Kuten useaan otteeseen on todettu, ATR 72-500 on käsityöläisen kone. Yksi suurimpia eroja enemmän automatisoituihin liikennekoneisiin on autopilotin rajoitteet pystysuuntaisen navigoinnin osalta. AT75:ssä ei ole automaattikaasua, ja autopilotista löytyy pystysuuntaisia moodeja vain IAS (säilyttää ilmanopeuden), VS (säilyttää pystynopeuden), sekä APP (seuraa ILS:n liukupolkua). Kuten terävimmät jo huomasivat, valikoimasta ei löydy minkäänlaista vertical path -valintaa ja mm. nykyään hyvin yleiset RNP-lähestymiset ajetaan (L)NAV-moodilla ja VS:llä. FMS osaa kyllä laskea oikean lentoradan myös pystysuunnassa, mutta autopilotti ei osaa lentää sitä itsenäisesti.
Käytännössä tämä tarkoittaa, että matkalla kohti Maapalloa ohjaamossa seurataan koneen ilmanopeuden lisäksi erityisen tarkasti muutamaa FMS:n kertomaa parametriä:
– VS REQ (Vertical Speed Required, purkin laskema pystynopeussuositus)
– VTK ERR (Vertical Track Error, pystysuuntainen poikkeama profiilista)
– FPA (Flight Path Angle, lentoradan pystykulma)
– VB (Vertical Bearing, pystykulma koneesta valittuun viitepisteeseen).
Descentissä käytettävä moodi on kuskin preferensseistä kiinni. Yleensä ne ajetaan autopilotin VS-moodilla, mutta myös IAS-moodia käytetään joissakin tilanteissa. Ja toki joskus on kivaa ajaa descenttikin manuaalisesti raakadatalla, mutta vapaaehtoisesti sitä tehdään vain harvakseltaan ja hyvässä kelissä.
VS-moodilla ajettaessa nopeuden suhteen pitää olla erityisen tarkkana, sillä autopilotti voi ajattaa koneen yli- tai alinopeudelle pyrkiessään pitämään asetetun pystynopeuden. IAS-moodilla tätä vaaraa ei ole, mutta pystysuuntaisen profiilin seuraaminen on hieman epätasaisempaa autopilotin ”nyökkiessä” muuttuvissa ilmakerroksissa, kun se pyrkii pitämään ilmanopeuden vakiona. Molemmissa vaihtoehdoissa kuskin täytyy säädellä tehoja manuaalisesti, että suunniteltu (tai lennonjohdon määräämä, mikä välillä poikkeaa suunnitellusta) pystyprofiili ja ilmanopeus säilyvät toleransseissa.
Lähestymisreitti voi kentästä ja liikennetilanteesta riippuen olla hyvinkin suora ”sadan mailin loppuosa” tai monimutkainen ja pitkä tuloreitti, jossa on paljon mutkia ja määrättyjä korkeuksia. Aikanaan kuitenkin saadaan selvitys loppulähestymiseen, jonka jälkeen voidaan liittyä ILS:siin (tai ajaa jokin muu lähestymismenetelmä, joihin en yksinkertaisuuden vuoksi näissä kirjoitelmissa kajoa).
Loppulähestymisestä, laskusta, sekä lennon päättämisestä kerron pian ilmestyvässä postaussarjan kolmannessa ja viimeisessä osassa!