Perämiehen sunnuntai

Kerroin aika tasan kaksi vuotta sitten, miltä ATR-periksen työviikko näyttää. Nyt tuntuu sopivalta hetkeltä kertoa vastaava tarina Embraer-periksen näkökulmasta.

Elokuussa oli kesäloman jälkeen vielä kaikenlaista vapaatarvetta, joten sovin parin työkaverin kanssa vaihtodiilejä ”teen vuoron takaisin syyskuussa” -periaatteella. Syyskuusta tulikin sitten lopulta aika työntäyteinen, lisää siitä myöhemmin.


Tämän tarinan esimerkkiviikko alkaa kahden päivän työpätkällä: maanantaina aamupäivällä kotoa Syrjä-Suomeen, muutama tunti ajantappoa työasunnolla ja iltapäivällä edestakaisen Köpiksen kautta Pariisiin. Yöpyminen CDG:llä lentokenttähotellissa ja seuraavana päivänä iltapäivällä Pariisi – Helsinki, sekä illalla vielä eestaas Göteborg. Paluumatkalla Götikästä ehdin kuulemaan, kun Helsingin tutka toivotteli hyvät illanjatkot Rollon koneelle, joten siihen en (odotetusti) tällä kertaa ehtinyt – työmajalle nukkumaan ja kotiin sitten keskiviikon puolella.

Keskiviikko ja torstai olivat vapaata, perjantaina aamupäivällä taas laukut kantoon ja kohti Syrjä-Suomea. Rosterissa oli erityisen mukava iltapäivä-Billund sekä Varsova. Billundin-, eli Legolandin-lennoilla on paljon lomatunnelmaisia lapsiperheitä. Vaikkei matkustajia ohjaamoon hirveästi näekään, niin tunnelma välittyy vääjäämättä, mikä on aika kivaa.

Tämän vuoron ilmoittautuminen oli sen verran lähellä työmatkakoneeni saapumisaikaa, että olin henkisesti varautunut vaihtamaan virkapuvun päälle lentoaseman vessassa. Billundiin lähdettiin kuitenkin meistä riippumattomista syistä toista tuntia myöhässä, joten tässäkin jäi lopulta reilusti luppoaikaa.

Myöhässä lähteminen ei ole mukavaa, mutta tässä tapauksessa se mahdollisti hauskan juttutuokion innostuneiden lapsimatkustajien kanssa lähtöportilla, kun odotimme konettamme saapuvaksi edelliseltä lennolta. Lentämisestä kiinnostuneiden lasten kommentit ja kysymykset ovat kyllä huikeita – vähän harmi, että oma jälkikasvu ei ole pahemmin kiinnostunut aiheesta, ja normaalioperoinnissa matkustajien kanssa seurusteluun ei juurikaan ole mahdollisuuksia.

Billundin jälkeen ohjelmassa oli siis vielä Varsova. Koko päivä oli aikataulutettu minimikäännöillä, mutta tehokkaiden kääntöjen ja hyvien reittioikaisujen ansiosta onnistuimme päivän aikana ottamaan viivästystä kiinni yhteensä yli puoli tuntia.

Se tuntuu hyvältä, kun ARR DELAY on vähemmän, kuin DEP DELAY.

Lauantaina ja sunnuntaina ohjelmassa oli tuplapäivystys. Tuplapäivystyksen eli kahtena peräkkäisenä päivänä olevien päivystysvuorojen ideana on, että sieltä voi napsahtaa yöpyvä työvuoro, ja niinhän siinä tällä kertaa suureksi ilokseni kävikin: eestaas Oulu ja Pariisiin yöksi. Sattuipa vielä olemaan perjantaisen kipparin kanssa, joten saatoimme jatkaa juttua suoraan siitä, mihin edellisiltana jäimme.

Sunnuntaina minulle jäi vain Pariisin paluulennon verran töitä, jonka jälkeen palasin työmajalle odottelemaan maanantaita. Muu miehistö jatkoi vielä toisen periksen kanssa Varsovaan käännölle, jonka jälkeen myös heidän vuoronsa päättyisi puolen yön paikkeilla.

Useimmat laippa-apinat pitävät banaaneista.

Kuten postauksen kansikuva vähän viittaakin, tässä viikossa oli läsnä keskivoimakas ranskalaisten maku. Tunnelmaa vahvistaa vielä seuraavan viikon puolelle jatkuvan työputken loppuosa: maanantaina lennän Arlandan kautta taas Pariisiin yöksi – jo kolmatta kertaa yhdeksän päivän sisään. Sen jälkeen tiistaina paluu Helsinkiin, Göteborg, ja jälleen keskiviikon puolella kotiin. Kotona ehtii tällä kertaa olla vain reilun vuorokauden, kun pitää taas lähteä – silloin edessä on harvinainen kuuden päivän työputki.


Jatkuva Pariisissa ramppaaminen kuulostaa puoliksi romanttiselta ja glamoröösiltä, puoliksi taas puuduttavalta ja yksitoikkoiselta. Totuus ei oikeastaan ole kumpaakaan.

Olihan se hienon näköistä pimeässä, pilvettömässä illassa lähestyä kenttää, kun taustalla näkyi valaistu kaupunki Eiffel-torneineen ja sattumalta myös melko komeita ilotulituksia. Kohteessa yöpyvän miehistön kannalta ei kuitenkaan juuri ole merkitystä, ollaanko Pariisissa vai Vaasassa – hotellien erot ovat loppujen lopuksi melko pieniä ja kohteessa vietettävä aika sen verran lyhyt, että nähtävyyksien katselu vaatisi jonkin verran viitseliäisyyttä sekä vahvaa tahtotilaa. Esimerkiksi Pariisissa hotellin ikkunasta nimittäin näkyy Eiffelin sijaan lennonjohtotorni, ja kävelymatkan päässä olevien nähtävyyksien ykkönen on tolppien varassa seisova Concorde – joka toki on kerrassaan upea näky sinänsä.

Puuduttavuus saattaa toki iskeä silmille vuosien kuluttua, mutta kuten erään kipparin kanssa hiljattain pohdiskelimme, siihen voi vaikuttaa omalla toiminnallaan – ja etenkin asenteellaan. Asioita voi aina tehdä hieman paremmin ja kun vanha tapa alkaa puuduttaa, voi itseään haastaa jollakin uudella jutulla – vaikka lentotyö on pääpiirteiltään hyvin vakiomuotoista, on olemassa myös nyansseja, joissa artistilla on vapauksia. Myös usein vaihtuvat työkaverit ovat osa tämän työn rikkautta – uusiin ihmisiin tutustuminen ja heidän kanssaan keskusteleminen on todella antoisaa jo sinänsä.


Loppuun vielä lupaamani yhteenveto syyskuun työvuorolistasta, joka siis on kutakuinkin niin täysi, kuin sinne kohtuudella mahtuu. Listalle oli alunperin suunniteltu mukavat 13 vapaapäivää, mutta jutun alussa kertomistani syistä vapaiden määrä supistui lopulta 11 päivään. Vapaapäivien minimimäärän puolesta listalle mahtuisi enemmänkin työvuoroja, mutta pitkien sektoreiden vuoksi lentotuntien enimmäismäärä alkoi rajoittaa, jonka vuoksi vuoronvaihtoja piti hieroa ja säätää erityisen ahkerasti.

Listan sisältö on tässä kuussa enimmäkseen iltapainotteista ja usein vuorot päättyvät niin myöhään, etten ehdi illan viimeisellä koneella kotiin – tämän vuoksi myös ”turhia” työmajayöpymisiä kertyy verrattain paljon, kun myöhäisillan Rolloa ei kesäaikataulujen puitteissa vielä lennetä. Työtunteja minulle oli alun perin suunniteltu 125, mutta em. vaihtojen myötä työaikaa kertyy lopulta jopa reilut 160 h. Yksittäisiä lentoja on listalla nyt 53 kpl aktiivisena ja 3 kpl siirtona.

Sellainen katsaus Embraer-maailmasta. Kuten moneen kertaan todettua, kyseessä on nyt aika työntäyteinen jakso – normaalitilanteessa on hieman leppoisampaa, ja keskimäärin on paljonkin aiempaa leppoisampaa. Vapaiden määrä on suunnilleen samalla tasolla, kuin ATR:ssä. Päivät ovat keskimäärin hieman pidempiä ja lentotunteja tulee huomattavasti enemmän, mutta lentojen kokonaismäärä on pienempi, mikä keventää kuormitusta.

Toivottavasti tämä oli freshiä kontsaa, kuten nykynuorisolla on tapana sanoa. Jos haluat lukea jotain muuta, niin laitahan kommenttia alle tai sähköpostitse lentoon.blog@gmail.com!

Ensituntumat Embraerista

Kesäkuu meni kuin siivillä (pun intended) linjakoulutuslentojen merkeissä, ja heinäkuun alussa läpäistyn linjatarkkarin myötä olen nyt pari viikkoa ajellut ihan rivipilottina rivikapteenien kanssa. INEXP-leima on vielä tiukassa ja täysin oikeutetusti, mutta hiljalleen tässä rupeaa muodostumaan käsitystä suihkukoneenkuljettajan arjesta.

No miltä se maistuu? Päällimmäinen tunne on, että Embraer-operointi on rytmiltään huomattavasti rauhallisempaa, kuin ajoittain hieman hektinen ATR-toiminta. Asiaa on ehkä helpoin konkretisoida minimikäännön kautta.

Atikan aikataulunmukainen minimikääntöaika (aika parkkijarrun kytkemisestä lennon jälkeen parkkijarrun vapauttamiseen seuraavan lennon alussa) on 20 minuuttia. Empussa se on tuplat, eli 40 minuuttia. Minimikääntöaika tarkoittaa siis sitä, että tämän tiukemmaksi koneen kääntöä ei suunnitella aikatauluja laadittaessa.

Käännöllä miehistö tekee molemmissa koneissa suurin piirtein samat hommat, mutta muutamia eroja löytyy:

  • Kuormauksen suunnittelu ja painopistelaskenta: ATRssä miehistö hoitaa kaiken itse, Empussa suunnittelu ja laskenta tehdään etänä.
  • Siivous: ulkoasemilla ATRn kabiini siistitään matkustamomiehistön toimesta (ja ohjaamo yrittää auttaa, jos ehtii) – Embraerissa käy paria poikkeusta lukuun ottamatta aina paikallinen siivouspartio.
  • Lentoreitin syöttö: ATR-kuski syöttää reitin käsin lennonhallintatietokoneeseen, EMJ-kaverit saavat lähes aina ladata reitin datalinkin kautta. (Empun purkissa on vastaavasti vähän enemmän muuta syötettävää, joten kokonaisuudessaan menee aika tasan.)

Taustatarinaa ATR:n lennonvalmistelusta löytyy tästä postauksesta.

Tuosta kun nopeasti ynnäilee, niin Empussa miehistöllä on keskimäärin tuplasti aikaa ja yleensä vähemmän tekemistä, kuin Atikassa. Ei siis ole ihme, että konetyyppiä vaihtaneet lähes poikkeuksetta toteavat, että sykkeet ovat matalammalla työpäivän aikana.

Työlistan ulkopuolelta täytyy vielä nostaa esille pari ergonomiatekijää, nimittäin APU ja etuvessa.

Kun Empussa tulee kylmä tai kuuma, APU (Auxiliary Power Unit) on helppo päräyttää päälle ja ilmastointi pelaa. ATR:ssä ei ole APUa, joten talvella ohjaamossa palellaan ja kesällä saunotaan. (ATR:ssä ilmastoinnin saa tarvittaessa päälle käynnistämällä kakkosmoottori Hotel Mode:ssa eli potkurijarru päällä, mutta tämä on huomattavasti hankalampaa ja rajatumpaa, kuin APUn käyttö.)

Etuvessan ihanuutta ei osannut etukäteen ajatellakaan, mutta on se kyllä kätevää, kun boardauksen aikana voi käydä tyhjentämässä pään jos orastavaan vessahätään ei aiemmin herännyt. ATR:n ainoa vessa on takana, joten asiointi-ikkuna sulkeutuu siinä vaiheessa, kun matkustajien koneeseen nousu alkaa.

Jotta postauksesta jäisi hyvä maku kaikkien eritejuttujen jälkeen, niin nostetaan vielä esille ruokapuoli. ATR:n ruoat olivat mielestäni varsin kelvollisia, vaikka koneesta ei löydykään uunia saati bisnesluokkaa. Embraerissa on molemmat, eli lämmin ruoka on aina lämmintä. Ja aina joskus käy niinkin, että bisnesluokalle varattuja ruokia jää yli, jolloin purseri saattaa tiedustella ohjaamon ravitsemustilannetta ja mielenkiintoa vielä vähän parempiin eväisiin…

Second breakfast lentopinnalla 390.

Tokihan tässä on vielä kuherruskuukausi Embraer-operoinnin suhteen menossa, mutta on tämä kyllä aika hienoa. Living the dream, täytyy jälleen kerran todeta. Maaoperoinnin lisäksi myös koneen lentäminen eroaa aiemmasta, mutta siitä enemmän toisella kertaa.

Välipäivitys

Empulla on kivaa ajaa. Niin kivaa, että bloggaamisessa on ollut pikku tauko ja nyt näyttäisi blogin ulkoasussa olevan jotain ongelmia.

Palaan asiaan mahdollisimman pian, todennäköisesti viikon sisällä.

[Välipäivityksen päivitys: ulkoasu- ja kuvaongelma näyttäisi olevan nyt korjattu. Pidempää postausta tulee, kunhan ehdin kirjoittamaan.]

Askel lähempänä arkea

Niinhän siinä pääsi käymään, että tyyppikurssin päättävä skill test meni läpi – juuri sopivasti ennen koulujen päättäjäisviikonloppua. Osui ihan muutaman päivän tarkkuudella samaan kohtaan, kuin ATR-typäriltä valmistuminen kaksi vuotta sitten.

Tarkkarista on ehtinyt kulua jo muutama päivä, kun kirjoittelen tätä postausta kotikentän terminaalissa, kyytiä Syrjä-Suomeen odotellessani. Tuntuu itse asiassa vähän oudolta matkustaa pitkästä aikaa yksin – tyyppikurssilla simuparinani toiminut kapteeni J on myös rovaniemeläinen, joten simujakson aikana ehti jo tottua työkaveriin törmäämiseen kotikentän portilla.

Huomenna ohjelmassa on tyypissä uusille kuskeille pakollinen Zero Flight Time -simusessio, jossa harjoitellaan vielä vähän lisää laskuja. Sen jälkeen on taas pari päivää vapaata ennen kuin linjakoulutusvaihe alkaa, jolloin pääsen oikean koneen puikkoihin.

Kurssin aikana oli nimellisesti paljon vapaata (toukokuussa peräti 18 vapaapäivää), mutta lajin luonteen vuoksi ne menivät paljolti opiskelun merkeissä. Linjakoulutusvaiheen lähestyminen on askel kohti tavallista työarkea – mutta eipä se haittaa, kun työssäkin on aivan mahottoman mukavaa.

Terveisiä hikikopista

Embraer-kurssin teoriat saatiin pakettiin pari viikkoa sitten ja nyt on simulaattorisessioistakin jo puolet takana, joten on hyvä hetki hieman reflektoida tuntemuksia menneestä ja tulevasta Jungle Jet -elämyksestä.

Saman polun aiemmin kulkeneet kertovat, että Empussa kaikki on helpompaa. Toki hankalimmat simusessiot ovat vielä edessä, mutta tähän mennessä koetun perusteella voin uskoa sen todeksi.

ATR 72-500:n verrattuna Embraer 190 on paljon nykyaikaisempi ja automatisoidumpi lentolaite. Autokaasu ja (huomattavasti Atikan vastaavaa kehittyneempi) autopilotti tekevät perusoperoinnista melko yksinkertaista, kun kaikkea ei tarvitse tehdä itse. Ellei siis välttämättä halua.

Toisaalta, automaation eri moodeja on sen verran paljon, että tässä vaiheessa koulutusta ”mitä se nyt tekee?” saavuttaa hetkittäin lähes standardi-calloutin aseman. Paras lääke näihin tilanteisiin onkin äärimmäisen sofistikoitunut ”click-click, click-click” -manööveri, jolla kuski näppää autokaasun ja -pilotin pois päältä tehdäkseen haluamansa manööverit manuaalisesti. Tämän jälkeen kouluttaja kertoo, miten asian olisi voinut tehdä helpommin ja koulutustavoitteiden niin vaatiessa toteaa, että tehdäänpä uudestaan.

”Click-click, click-click” -menetelmä toimii toki tarvittaessa myös tosielämässä – miinus repositio ja ”tehdäänpä uudestaan”.

Ilman automaatiota ajettaessa Fly By Wire -ohjaus tuntuu aika jännältä, kun aiempaa kokemusta on vain Fly By Steel Wire -koneista. Vaikka Emppu ei ole vienyt FBW-ideologiaa ihan Airbus-tasolle asti, niin tästäkin härvelistä löytyy monenlaisia suojauksia, joilla pilotin huonoimpia ideoita estetään toteutumasta ihan sellaisenaan. Esimerkiksi koneen sakkaaminen on Empullakin täysin mahdollista, mutta normaaliolosuhteissa se vaatii äärimmäisen päättäväistä väärinlentämistä. Normioperoinnissa eron huomaa koneen rauhallisena käytöksenä tilanteissa, joissa ATR-kuskin kädet kävisivät kuin tynnyrinpesijällä.

Kotisimun ominaisuudet eivät ihan vastaa FFS-D -luokan simulaattorielämystä…
…mutta on siinäkin parempi lentomallinnus, kuin paperitiikerissä!

Kehittyneen automaation toisella puolella on hieman monimutkaisemmat ATK-hommat, eli purkkia joutuu hakkaamaan aiempaa enemmän. Toinen merkittävä ero ATR:ään on laipat ja solakot – Atikassa oli vain kolme asentoa laipoille, kun taas E190:n laippavivulla on peräti seitsemän eri asentoa. Arkipäiväisen lentotyön kannalta hienoimmat jutut ovat kuitenkin etuvessa sekä Auxiliary Power Unit eli APU, jolla koneeseen saadaan lämpöä talvella ja jäähdytystä kesällä ennen moottoreiden käynnistystä – talviajohanskat voi siis nyt jättää kotiin.

FMS:n näppäilyä saa treenata myös omatoimisesti hieman kevyemmällä koulutuslaitteella.

Helpomman konetyypin lisäksi toinen tyyppikurssi tuntuu varmasti siksikin ensimmäistä kevyemmältä, että pohjalla on nollan sijaan 1400 tuntia kokemusta kaupallisesta lentoliikenteestä, joten ihan kaikkia juttuja ei tarvitse opetella uusina asioina. Ja vielä sellainenkin onnenpotku osui, että tällä kurssilla minulla on simuparina ihka oikea kapteeni, joka suorittaa omaa tyyppikurssiaan – aikanaan ATR-kurssilla kun simuilimme perispareina, jolloin omien hommien lisäksi piti opetella edes jollakin tasolla myös kapteenin hommat.

Mikäli kaikki menee suunnitellusti, ensimmäiset linjalennot suihkarikuskina on tarkoitus ajaa kesäkuun alkupuolella. Linjakoulutuksen päätteeksi ohjelmassa on taas linjatarkkari, ja hyväksytyn suorituksen jälkeen tulokkaat vapautetaan lentämään rivipilottien kanssa.

Uusi konetyyppi

Yllättävän lyhyeksi näyttää jäävän ATR-ura, kun nyt pääsi käymään niin, että huomenna maanantaina aloitan Embraer-tyyppikurssilla. Jännän äärellä ja silleen.

Isot tytöt ja pojat kertovat, että se toinen tyyppikurssi on paljon helpompi kuin ensimmäinen, koska perusoperointi on jo tuttua. Töitä varmasti riittää siitä huolimatta ja kuten edellisenkin tyyppikurssin kohdalla, blogaaminen jää vähän normaaliakin vähemmälle lähiviikkojen aikana.

Omalta kamerarullalta ei löytynyt hyviä EMJ-kuvia, joten artikkelikuvaksi päätyi EFROn matkamuistomyymälässä kuvattu, paljon Emppua muistuttava Air Peppan lentolaite.