perhe – Lentoon.blog

Matkakertomus: RVN-HEL-MUC-LAX, LAX-JFK-CPH-HEL-RVN

Blogin esittelytekstissä luvataan tarinaa liikennelentäjän opinnoista ja työstä, mutta kokeilen nyt virkistyksen vuoksi syrjähyppyä matkabloggaamisen puolelle. Sillä kulmalla kuitenkin, että keskityn henkilöstölipuilla* reissaamisen iloihin.

*) Henkilöstöliput (ID-liput) ovat työsuhde-etu, joilla lentoyhtiön työntekijä pääsee matkustamaan erittäin edullisesti, mikäli koneeseen jää tilaa. ID-matkalaiselle ei taata paikkaa lennolla, eivätkä häntä suojaa tavalliselle asiakkaalle kuuluvat turvaverkot matkan katketessa koneen myöhästymisen tai täyttymisen vuoksi – näissä tilanteissa ID-matkaaja saa rahat takaisin, mutta hotelli ja/tai uusi reititys pitää hoitaa itse.

ID-matkustamisesta on luonnosteilla myös pidempi postaus, jossa avaan kuviota tarkemmin.

Halpa reissaaminen ID-lipuilla täytyy ottaa seikkailun kannalta, koska aina kaikki ei mene suunnitellusti. Kerron tässä postauksessa meidän perheen ensimmäisestä Ameriikan-reissusta, kun vietimme syyslomaviikon Los Angelesissa.

Menomatkan reitiksi suunniteltiin perusteellisen paikkatietotiedustelun perusteella RVN-HEL-MUC-LAX. Ensimmäisen välin paikat olivat sen verran kortilla, että päädyimme lähtemään kuopuksen kanssa jo edellisenä iltana Helsinkiin, jossa yövyimme lentokenttähotellissa – rouva ja esikoinen tulisivat aamulla perässä, kunhan koira olisi viety hoitopaikkaan perjantaina illalla.

Yhteinen matka jatkui suunnitellusti lauantaiaamuna Vantaalta Müncheniin Finnairin A350:llä, johon mahduimme erittäinkin mukavasti. Münchenissä vaihdoimme Lufthansan A380:n kyytiin, jolla päästäisiin loppumatka Los Angelesiin, jossa olisimme perillä klo 15 paikallista aikaa. Menomatka sujui häkellyttävän hyvin suunnitelmien mukaisesti, joten siitä ei jäänyt paljoa kerrottavaa. Paitsi ensikosketukseni A380-koneeseen – on se kyllä iso! Ja ruma!

Yli 11 tuntisen lennon jälkeen saavuimme siis perille lauantaina iltapäivällä, jolloin aikaeroväsymyksen vuoksi ohjelmassa oli vain ihan pakolliset hommat – vuokra-autolla lyhyt ajomatka hotelliin ja läheiseltä ostarilta iltapalaa. Pitkä päivä ja 10 tunnin aikaero kotimaahan takasi, että unta ei tarvinnut houkutella ja aamulla olimme helposti ensimmäisinä aamupalalla.

Viikon ohjelmassa oli paikalliset kliseet: Hollywoodin tähtikatu, Santa Monican ranta, Disneyland, Warnerin studiokierros, ja jostain syystä naisvaltainen seurueemme halusi myös käydä ostoksilla. Rättikauppahelvetistä huolimatta oli kyllä hieno viikko.

Tämä oli meille ensimmäinen kerta Euroopan ulkopuolella, mutta Yhdysvallat tuntui sikäli helpolta kohteelta, että kulttuuri ja kieli on näillä kulmilla tuotettujen elokuvien ja TV-sarjojen myötä tuttua. Aiemmilla (ja lyhyemmillä) reissuilla olemme liikkuneet jalan ja/tai julkisilla, mutta kohdevinkeistä viisastuneena otimme tällä kertaa vuokra-auton. Tämä osoittautui hyväksi ratkaisuksi: Los Angeles on erittäin autoilumyönteisesti rakennettu alue ja vaikka liikenne on vilkasta, se on hyvin selkeää ja myös kohtalaisen sujuvaa.

Oma kulkuväline mahdollisti helpon liikkumisen omaan tahtiin, kun käytännössä joka paikkaan oli 30-60 minuutin ajomatka majapaikastamme. Ja olihan se aika siistiä ajella Hollywoodista Sunset Boulevardia pitkin Beverly Hillsin kautta Santa Monicaan, kun matkalla joka toinen tienviitta tai maisema oli tuttu jostain elokuvasta, TV-sarjasta, tai muusta populaarikulttuurin tuotoksesta.

Mantereesta viis, mutta Volvo se olla pitää.

Täytyy myöntää, että pohjoisen poikaa vähän jännitti työntyä moottoritielle, jossa menee parhaimmillaan seitsemän kaistaa yhteen suuntaan. Eipä se kuitenkaan niin kummallista lopulta ollut. Ruuhka-aikaan liikkuessa piti olla hereillä, mutta ilahduttavaa oli huomata, että kanssa-autoilija huomioidaan keskimääräisesti erittäin hyvin ja isosta liikennemäärästä huolimatta sikailu on harvinaista.

Viikon aikana alussa kovastikin painanut jet lag tasaantui hiljalleen ja pari päivää ennen lähtöä paikallinen rytmi tuntui jo aivan normaalilta – pian pääsisikin jo kärvistelemään saman käännön toiseen suuntaan.

Thanks, ’Murica! Tavataan varmasti toistekin.

Yllättävänkin sujuvan menomatkan vastapainoksi paluu oli lopulta vähän toisenlainen kokemus. Alunperin tarkoitus oli lentää lauantaina Losista Dallasiin American Airlinesilla ja Dallasista yön yli Finnairilla Helsinkiin ja sieltä Rovaniemelle, jolloin olisimme olleet kotiovella sunnuntaina n. klo 14. Tämä olisi ollut erittäin jees, koska 75 % pesueesta oli menossa maanantaina kouluun ja töihin.

Reissun kuluessa hyvältä näyttänyt Dallasin reitti meni kuitenkin tukkoon koneiden täyttyessä, jolloin välilaskupaikaksi vaihtui New York. Lähtöpäivää edeltävänä iltana kävi ilmi, että myös LAX-JFK olisi erittäin täynnä. Vaimo ja lapset pääsivät toiseen koneeseen jota yritimme ja minäkin viimein kolmanteen, jolla piti vielä ehtiä jatkolennolle Helsinkiin. Koneeseeni tuli kuitenkin tekninen vika, jonka vuoksi lento viivästyi reilut kolme tuntia ja missasin jatkon JFK:lta. Kirsikkana kakun päälle eräs kanssamatkustaja oksensi kengälleni.

Oksennuksesta huolimatta onnekasta oli, että kanssani samassa koneessa oli myös muutama Helsinkiin suuntaava maksava asiakas, joiden jatkoyhteys katkesi myöhästymisemme myötä. Tämän myötä etujoukollemme varmistui jakkarat JFK-HEL -välille, joka tällä välin oli myös ruvennut näyttämään vähän liian jännältä – ilman tämän koneen ”onnekasta” myöhästymistä perheemme matkanjärjestäjä olisi saattanut saada verrattain kriittistä palautetta.

Itse saavuin pienten vastoinkäymisten jälkeen New Yorkiin puoliltaöin paikallista aikaa ja seuraava yhteys kotimaahan (Kööpenhaminan kautta SAS:lla) lähtisi klo 17 jälkeen sunnuntaina iltapäivällä. Lentoaseman hotellit olivat täynnä, joten päädyin glamoröösisti torkkumaan terminaalin lattialle pariksi tunniksi, kunnes tuntitaksahotellista vapautui huone aamukuuden jälkeen. Siinä sitten muutama tunti ihan oikeaa nukkumista ja suihkun kautta tukevassa univaje-jetlag-pöhnässä ihastelemaan terminaalin ikkunasta näkyvää Manhattanin silhuettia.

Aamuyö JFK:lla. Voisi jopa sanoa, että kotimatka meni osittain penkin alle.

Tällä välin muu pesue laskeutui jo kotimaan kamaralle toteamaan, että myös suunniteltu yhteys Helsingistä Rovaniemelle oli täyttynyt. Esikoinen pääsi jo seuraavalle lennolle kysymälläni jumpparilla kotiin, ja lopulta myös parempi puoliskoni ja kuopuksemme mahtuivat illan viimeisen kyytiin, joka laskeutui klo 23. Tällä välin minä siemailin silmät ristissä iltapäiväkahvia Nykissä ja olisin kotona lopulta vasta maanantaina iltapäivällä. Eipä tässä mittään – työt alkaisivat vasta torstaina.

Oppia tästä reissusta tuli etenkin jenkkiyhtiöiden osalta, että ID-matkaajia ilmestyy listalle todella paljon todella lähellä lähtöaikaa – Euroopassa kysyntä nousee paljon tasaisemmin, eikä tuollaista viime hetken piikkiä yleensä tule. Minulle osunut konerikko oli täydellinen force majeure johon ei käytännössä voisikaan varautua, mutta jatkossa ehkä kuitenkin varataan yksi ylimääräinen päivä kotimatkaan – ainakin pidemmillä reissuilla.

Vaikka etenkin allekirjoittaneen New York -elämys kuulostaa aika kamalalta, niin en silti vaihtaisi sitäkään pois. Tällaisiin reissuihin ei olisi mitään mahdollisuutta normaalihintaisilla lipuilla, joten pienelle epämukavuudelle jää vielä ihan kohtuullinen tuntipalkka. Ja olihan vuorokausi itärannikolla jo kokemus sinänsä – melkein voin nyt sanoa käyneeni Losin lisäksi myös New Yorkissa.

No, miltäs tämä kokeilu maistui – tulisiko suutarin pysyä lestissään, vai kokeillaanko toistekin matkablogivivahteita? Laita palautetta suoraan tähän postaukseen kommenttina, tai sähköpostitse lentoon.blog@gmail.com!

Reissaamisen realiteetit

Moni pääkaupunkiseudulla asuva työkaveri on kysynyt, että eikö tuollainen 830 kilometrin työmatka käy välillä raskaaksi? Se vaatii kyllä ennakkosuunnittelua ja jonkin verran myös sopeutumista, mutta näin kahden vuoden kokemuksella voin jo todeta, että homman saa toimimaan.

Reissutyö kuormittaa kotijoukkoja, sitä ei käy kiistäminen. Entisessä toimistotyössäni pystyin milloin tahansa ottamaan etäpäivän, jos lapsi oli sairaana tai piti olla kotona avaamassa ovi sähkömiehelle. Aika monta työtuntia tuli tehtyä myös Santasportin kahviossa, kun jälkikasvu tarvitsi kyydin harrastuksiin ja läppäri oli helppo napata mukaan – nykyään etätyö onnistuu vain muutamana tuntina vuodessa, kun lukee kertauskoulutusten opintomateriaaleja.

Reissutyöläinen voi kokea pientä syyllisyydentunnetta ”oman ajan” hetkittäisestä runsaudesta. Esimerkiksi arkivapaan osuessa kohdalle, vien aamulla vaimon töihin ja lapset lähtevät kouluun – minulle jää päivä aikaa ihan vain olla ja möllötellä kaikessa rauhassa kotona. Tokihan luterilainen työmoraali nakuttaa hiljaa takaraivossa, että eikö kuitenkin pitäisi tehdä jotain tuottavaa ja hyödyllistä? Vaikka vähän pihatöitä ja siivoilua? Onneksi kotona on yleensä odottamassa jotain pientä askaretta myös arkivapaiden ratoksi ja kyllä se joutoajan ihmettelykin pian loppuu, kun työmaa kutsuu taas. Jolloin viikonloppukin menee monesti työn merkeissä.

Toinen reissutyön (ja osittain toki minkä tahansa vuorotyön – etenkin lentotyön) miinuksista on, että vuoro voi osua myös juhlapyhien kohdalle. Omiin menoihin ja perhejuhliin vapaita saa yleensä aika hyvin, mutta kaikki pilotit eivät pääse jouluksi kotiin, koska muuten meidän loppuasiakkaamme eivät pääse jouluksi kotiin. Esimerkiksi minulla on mennyt kaksi jouluaattoa peräkkäin työn merkeissä – onneksi lapset eivät enää kaipaa pukkia aattoillaksi, kunhan vain paketit saa aukoa.

Hieman aiemman postauksen aiheeseen liittyen, reissaamisesta tulee myös kustannuksia. Suorat matkakuluni vuonna 2023 olivat yhteensä 4 200 €, koostuen enimmäkseen lentolipuista sekä mausteena myös HSL-liput ja satunnaiset taksikulut. Markkinahintaisilla lipuilla tämä olisi tekemätön paikka alku-uran palkkaluokissa, mutta kuten useimmat muutkin lentoyhtiöt, myös Norra tarjoaa henkilöstölleen ns. ID-lippuedun – joka itse asiassa on niin kiinnostava osa lentotyötä, että ansaitsee joskus tulevaisuudessa oman juttunsa.

Työmatkoihin liittyy oleellisesti ennakkosuunnittelun tarve. ID-lipuilla reissatessa olet aina ensimmäinen, joka jätetään pois kyydistä koneen tullessa täyteen. ID-reissaajan pelastus on mahdollisuus käyttää jumpseatteja, mutta tämäkään ei ole itsestään selvää, vaan pitää aina ennakkoon varmistaa lennon kapteenilta. Olenkin ottanut tavakseni varmistaa jumpparin käyttömahdollisuuden kaikilta menomatkoilta, jos kone näyttää edes suunnilleen täydeltä – jos yhtään jumpparia ei ole käytettävissä (yleisin syy on koulutuslento, tai että joku muu ehti kysyä ensin), pitää suunnitella toinen reititys. Jumppareiden kysely on oma hommansa, joten paluumatkoille niitä ei tule varmisteltua kuin aivan poikkeustilanteissa – vaimosta kun selviää pahoittelulla, mutta esimiehen kanssa tilanne on toinen.

Jos ID-reissujen suunnittelua ei huomioida, niin työmatkat lentokoneella ovat sinänsä aika näppäriä – mutta toisaalta myös eivät kovin näppäriä. Käytännön esimerkki: meinasin hiljattain ottaa kotoa ruuvimeisselin mukaan, että kiristelisin löysät ruuvit työasunnon väliovista. Hoksasinpa kuitenkin, että meisseliähän ei saa viedä käsimatkatavaroissa koneeseen. Ja ruuvit ovat edelleen löysällä.

Koska kaikki on parempaa taulukoituna, olen tilastoinut myös yöpymispaikkani.

Vuoden 2023 aikana tein 49 edestakaista matkaa Rovaniemeltä Syrjä-Suomeen. Nukuin työn vuoksi kodin ulkopuolella 175 yötä, joista 79 oli hotellissa firman piikkiin (eli ns. layovereilla) ja loput jakautuivat edesmenneen toimistomme lepohuoneiden sekä nykyisen kimppakämppäkommuunimme välillä. Ja olihan siellä yksi yö myös VR:n makuuvaunussa, kun kaikki koneet olivat täynnä.

Huomiona vielä edellä mainittuun layover-vuorojen määrään, että keskivertokuski ei vietä ihan näin paljoa aikaa hotelleissa. Reissumiehenä olen toivonut vuorosuunnittelulta yöpyviä työvuoroja, minkä lisäksi haalin niitä kavereilta vaihdoissa päivystysten ja päivävuorojen tilalle. Onhan itsestään selvää, että jos työn vuoksi pitää olla kotoa poissa, niin mieluummin aikaa viettää lentäen ja hotellissa kuin jossain tilapäismajoituksessa päivystämässä. Tukikohdan lähellä asuvilla piloteilla tilanne on toki päin vastoin, jolloin yleensä kaikki voittavat vuoronvaihdoissa.

Glamoröösi lepohuone entisellä toimistolla. Näitä on vähän ikäväkin.

Toinen puoli layovereita on talous – päivärahat kun ovat merkittävässä osassa varsinkin aloittavan pilotin kokonaistuloja laskettaessa. Ja jos ei ole turhan nirso syömistensä suhteen, pystyy yöpyväputkella elämään monta päivää käyttämättä senttiäkään omaa rahaa. Miehistöruoista jää monesti sen verran yli, että eväspussin mukaansa pakkaava kaikkiruokainen peräihminen pysyy hyvin kylläisenä hotellin aamiaiseen asti, jonka voimin jaksaa helposti lounaaseen, jonka voi taas nauttia taivaallisessa työpaikkaruokalassa firman piikkiin. No toki niistä firman tarjoamista ruoista pitää verot maksaa, mutta melkein ilmaista kuitenkin!

Jokainen vähänkin reissannut tietää, että matkustamisen mukavuuteen ja sujuvuuteen vaikuttaa oleellisesti se, mitä olet pakannut mukaasi. Yhden yön reissun pärjää periaatteessa taskuun mahtuvien hammasharjan ja vaihtokalsareiden kanssa, mutta ainakin itse tykkään pitää sen verran tavaraa mukana, että matkalla myös viihtyy.

Joskus matka taittuu myös bussilla. Terminaalista koneelle.

Pendelöivän pilotin tärkeimpiä luottokamoja ovat matkalaukku ja vastamelukuulokkeet. Perässä vedettävän laukun pystyy kodin ja työn väliä reissatessa usein korvaamaan olkalaukulla tai repulla, mutta laukku itsessään on koko ajan pakattuna – sieltä vain puretaan pois likaiset ja pakataan tilalle puhtaat vaatteet. Vastamelukuulokkeet taas ovat aivan mahtava tapa välttää matkanaikaisia ihmiskontakteja… eiku siis kuunnella lempipodcastia.

Layovereille otan kalsareiden lisäksi mukaan siviilivaatteet ja kohteesta riippuen jotkin liikuntakamppeet. Istumatyön vastapainoksi on pakko yrittää harrastaa jotain liikuntaa – varsinkin tässä parhaan keski-iän kulmilla, kun maallinen tomumaja ei ole enää ihan tuore. Liikunnan lisäksi pidän mukana yleensä kirjaa tai Steam Deck -käsikonsolia – lenkin jälkeen tulee monesti nautittua perinteisestä hotellikuolemasta jomman kumman parissa.

Viihtymisen ja liikunnan lisäksi myös nukkuminen on tärkeä – ja oikeasti toki se tärkein – osa layoveria. Hyvä unimaski ja korvatulpat ovat ainakin minulle aivan välttämättömät varusteet, koska pilotti nukkuu yleensä vähän outoihin aikoihin: aamupainotteisella pitää mennä sänkyyn viimeistään kahdeksan kieppeissä illalla, ja iltapainotteisella olisi hyvä pystyä nukkumaan mahdollisimman pitkään aamulla. Ainakin meikämandoliinolla verhojen välistä kajastava luonnonvalo sekä käytävällä juoksevat lapset ovat ylivoimaisia vastustajia unelle, ellen käytä maskia ja korvatulppia. (Layoverin ulkopuolella korvatulpat auttavat myös kuorsaaviin ja/tai eri rytmissä oleviin kämppiksiin.)

Pro tip: jos korvatulppien kanssa nukkuminen tuntuu epämiellyttävältä, kokeile useampaa erilaista tulppamallia!

Nukkumisen toinen puoli on sitten herääminen. Aamupainotteisella kello voi soida jopa ennen neljää, ja siihen olisi hyvä myös herätä. Oma taktiikkani on laittaa rannekello herättämään haluamaani aikaan, ja useimmiten se riittääkin. Kaksi minuuttia rannekellon jälkeen hälyttää puhelin – ihan siltä varalta, että olen unissani sulkenut ensimmäisen herätyksen tai se ei toiminut. Viimeisenä turvaverkkona on vielä työtabletti, joka soi kolme minuuttia alkuperäisen herätysajan jälkeen. Torkkutoimintoja en käytä, vaan pakotan pään irti tyynystä heti, kun ensimmäinen herätys soi.

Kolminkertainen varmistelu saattaa äkkiseltään naurattaa, mutta kuluttajatason elektroniikka pettää epäsäännöllisen säännöllisesti. Tokihan Dual Alarm Failure on tilastollisesti katsottuna erittäin epätodennäköinen, mutta esimerkiksi eräänä yönä puoliälykäs rannekello oli hypännyt 20 minuuttia taaksepäin, jolloin heräsin todella hämmentyneenä kännykän herätysääneen. Parinakin aamuna taas on käynyt niin, että puhelin on kaatunut ja sammunut yön aikana, mutta silloin taas rannekello on värissyt aivan oikeaan aikaan. Tabletille asti herätyssekvenssini ei ainakaan vielä ole päässyt kertaakaan – kop, kop!

Oman mausteensa heräämisen haasteisiin tuo vaihtuvat aikavyöhykkeet, joita Norran layover-kohteissa tosin ei ole kovin montaa – tällä hetkellä peräti kaksi. Itse ruukaan pitää työpädin koko ajan UTC-ajassa ja kännykän sekä kellon paikallisessa ajassa, mutta joku toinen saattaa tehdä toisin.

Välillä yövytään myös ulkomailla – tässä ollaan jäämässä Arlandaan.

Pikkutunneilla värisevää rannekelloa tai pikkutunneilla päättyvää työvuoroa miettiessä voi tulla (aivan oikeansuuntainen) käsitys, että tämä työ ei ole pelkkää herkkua ja glamouria. Enpä silti vaihtaisi pois.

Viime kesänä erään hikisen työputken jälkeen kävin toimistolla suihkussa ja olin kävelemässä sieltä takaisin kentälle kotimatkaa varten. Potkuripuistoa ohittaessani näin aidan reunalla lentokonebongarin, joka kärsivällisesti odotti kameransa kanssa juurikin samaisen lentolaitteen käynnistystä, jonka pari tuntia sitten sammutin tuohon ruutuun. Vaikka jalat jatkoivat jo matkaa, pysähdyin pitkäksi toviksi miettimään onnekkuuttani. Moni luopuisi munuaisestaan päästäkseen elämään tätä elämää.

Tämä pohdiskelu reissutyön iloista ja suruista saa kunnian olla viimeinen blogipostaus ennen tämänvuotista kesälomataukoa. Kuten rivien välistä (ja osin riveiltäkin) saattaa päätellä, suurin osa tekstistä on kirjoitettu jo ATR-aikakaudella viime talvena, mutta postaus joutui odottamaan viimeistelyvuoroaan aina nyt meneillään olevaan päivystykseen asti. Vaikka konetyyppi vaihtui, reissaamisen realiteetit sinänsä eivät ole isommin muuttuneet.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin – Lentoon.blog toivottaa lukijoilleen erinomaista loppukesää!

Loma on ihmisen parasta aikaa

Ensimmäinen palkallinen kesäloma vuoden 2017 jälkeen on takana, ja olipa aika mukavaa. Vaikka lentotyökin on aivan mahottoman lystiä hommaa, niin kyllä se vain loma on ihmisen parasta aikaa.

Tällä kertaa lomakohteeksi valikoitui niinkin eksoottinen paikka, kuin Hailuoto. Parempi puolisko halusi kaupunkilomien jälkeen järjestää vähän erilaisen kokemuksen jälkikasvulle, ja olihan tuo nyt kieltämättä kustannustehokkaampaakin, kun lentojen ja hotellien sijaan otettiin pariksi yöksi vuokramökki.

Lentopoika ei tälläkään reissulla päässyt kokonaan irti ilmailusta, kun perille saapuessamme kävi ilmi, että rouvan vuokraama mökki sijaitsee n. 300 metrin päässä äärimmäisen vilkkaasta Haukiluodon lentopaikasta (EFHL, jutun pääkuvassa). Näimme kolmen päivän aikana yhden lentokoneen, eli reissu oli bongauksellisestikin kohtalainen menestys.

Loma loppui aikanaan ja ensimmäinen työpäivä reilun kolmen viikon tauon jälkeen jopa vähän jännitti ennakkoon. Yllättävänkin sujuvasti toimenpiteet sieltä tulivat – toki kerroin heti aamubriiffissä kollegalle, että kyseessä on ensimmäinen vuoro loman jälkeen ja toiminta voi olla normaalia hitaampaa.

Päivän ohjelmana oli pistäytyä Riiassa ja Trondheimissa, minkä jälkeen pääsin vielä samana iltana takaisin kotiin. Pehmeä lasku työarkeen, kun ensimmäiseen settiin sisältyy vain yksi työvuoro ja heti sen perään pari lepopäivää, mutta toki reissaajana mieluummin ajaisin useamman päivän putkeen kun periferiaan pitää pohjoisesta siirtyä.

Näillä levoilla jaksaakin painaa pitkälle syksyyn.

Lentopoika sairastaa

Karhunpoika sairastaa
Häntää hellii käärme

Vanhan lastenlaulun lyriikat ovat aina hämmentäneet minua, mutta kaipa se kärmes on käynyt heittämässä keikkaa nalleperheen lastenhoitajana? En oikein muuta selitystä keksi, kun eihän kukaan nyt ikinä kuule väärin laulunsanoja.

Perheen nuorimmaiset ovat köhineet ja niiskuttaneet joulusta asti ja pitkään onnistuinkin välttelemään viirusta. Olin reilu viikko sitten lentänyt periferiaan neljän päivän työputkea varten ja ensimmäinen (päivävuoro) menikin ihan normaalisti, mutta illalla oli poikkeuksellisen väsynyt ja vähän sellainen pahaenteinen olo. Seuraavana aamuna oli alkamassa kolmen päivän yöpyvä, ja niinhän mie heräsin aamuyöllä siihen, että kurkku on aivan turkasen kipeä – nyt se sitten iski.

Oman vointini puolesta reissun ensimmäinen päivä olisi ollut vielä ihan hyvin tehtävissä, mutta lentsuhan on tartuttavimmillaan alkuvaiheessa ja yleensä pahenee ripeästi, joten peliliikkeet olisivat paikallaan. Kilautin saman tien Crew Controlliin, että tällä hetkellä olen vielä teknisesti työkunnossa, mutta huomenna lähes takuuvarmasti lentokelvoton ja laatuflunssaa olisi tarjolla myös työkavereille. Totesimme, että operatiivisesti ja kaikin puolin muutenkin on parasta, että minut merkitään sairaslistalle heti ja saman tien – sangen potentiaalinen worst case scenario olisi, että seuraavana aamuna kuumeinen peräihmisraunio viruu ulkoasemalla hotellihuoneessa ja aamulento peruuntuu, kun samainen puupää ei malttanut jäädä ajoissa sivuun. Arviolta viidenkymmenen ihmisen päivä olisi pilalla.

Aikanaan koulussa ja monessa työssäkin pikku flunssan aiheuttama saikku saattoi tuntua jopa helpottavalta lepotauolta, mutta tämä kyllä otti päähän muutenkin, kuin pienen päänsäryn muodossa. Lentäminen on edelleen aivan mahottoman mukavaa hommaa, joten useamman lentopäivän peruuntuminen harmitti.

Ensipettymyksen haihduttua asettelin repussa vielä koronan jäljiltä kulkevasta paketista maskin naamalle ja lähdin kanssaihmisiä vältellen kotiin. Maskien jatkuvaa käyttöä ei ole ikävä, mutta soisin kyllä itämailta tutun (ja THL:nkin suositteleman) tavan yleistyvän: jos ihminen tuntee itsensä flunssaiseksi, niin käyttäisi maskia ihmisten ilmoilla kulkiessaan. Helppo juttu ja vähentäisi tehokkaasti lentsujen leviämistä.

Minulla on onneksi sen verran tyhjää tilaa päässä, että myös korvieni paineentasausröörit (eli Eustachin putket eli korvatorvet) ovat reilua kokoa, eikä paineenvaihtelu normaalisti aiheuta minulle mitään ongelmia. Päähän kertyvä räkä häiritsee hyvänkin paineentasausjärjestelmän toimintaa ja voi aiheuttaa erittäinkin kovaa korvakipua, jos putki tukkeutuu kokonaan – ääritilanteessa korvakipu voi häiritä niin paljon, että pilotti ei pysty hoitamaan normaaleja tehtäviään. Toisen kuskin äkillinen työkyvyttömyys luokitellaan hätätilanteeksi jolloin tulisi huutaa radioon maydayt, joten pieniinkin flunssiin suhtaudutaan näissä hommissa erittäin vakavasti. Sairauspoissaolojen osalta yleisohje on, että jos oma vointi vähänkin epäilyttää, niin ottaa mieluummin vaikka turhaan sen sairaspäivän tai pari.

Omat röörini eivät onneksi vielä ehtineet limoittua tukkoon, ja lentomatka kotiin sujui ongelmattomasti. Seuraavana päivänä miesflunssa olikin sitten jo täydessä vauhdissa.

Lyhyissä poissaoloissa tarvittavat todistukset saa työterveyshoitajalta puhelinajalla, ja edessä oli muutenkin kotipäiviä tietokoneella suoritettavien kertauskoulutusten ja ihan tavallisten vapaapäivien merkeissä, joten nyt oli oikeastaan hyvä aika sairastaa, jos tämä tauti oli pakko käydä läpi.

Muutama päivä meni kotona sinkkituotteiden, nenäkannun ja tietokonekoulutusten (ja -pelien) merkeissä ajoittaisten pikku kuumetorkkujen rytmittämänä, kunnes elämä voitti ja pystyin jälleen hengittämään suu kiinni. Paineentasauskin onnistuu taas ilman pään sisällä kuuluvia ääniä – niistäessä korvasta kuuluva vihellys on varma merkki lentokelvottomuudesta – joten huomenissa pääsen taas tositoimiin. Kyllä kelpaa.

Ilmailusomea

Aloittaessani opinnot keväällä 2018 perheen toinen auto myytiin pois, koska sille ei arveltu olevan enää tarvetta. Kuinkas sitten kävikään. Tällä hetkellä tilanne on se, että vaikka työskentelen 99-prosenttisesti kotona, kerään joka viikko Volvo-tiimaa keskimäärin 5-6 tuntia.

Oman ilmailu-uran ollessa edelleen standby-tilassa, pitää päivittäiset avitaatiofiksit hankkia jostain muualta. Kotisimuilu vaatii verrattain paljon aikaa kerrallaan, mikä arjessa onnistuu valitettavan harvoin. Onneksi löysin podcastit, joita voi kuunnella vaikka muutaman minuutin kerrallaan ja touhuta jotain muuta samalla – leikata nurmea, ajaa autoa, lenkkeillä, jne.

Kiinnostavan podcastin kanssa parkkipaikalla odottelu sujuu mukavasti.

Tein taannoin Spotifyssä haun ”aviation podcast” ja ensimmäinen osuma oli Airline Pilot Guy, joka on amerikkalaisen veteraanipilotin jo lähes 500 jaksoa pyörinyt show. Sisältö on enimmäkseen melko kepeää jutustelua ilmailusta, mutta välillä korviin kuuluu myös konkreettisempaa asiaa josta ainakin tällainen keltanokka kokee saavansa hyötyä. Ja tuleepa ainakin harjoiteltua englantia. APG:n isä Captain Jeff on muuten sukujuuriltaan tanskalainen, eli käytännössä naapurin poikia.

Ilmailupodcasteja on paljon muitakin mutta APG:n etu on huippulaadukas tuotanto: äänenlaatu on hyvä ja näissä tuoreemmissa jaksoissa myös sisältö on hyvin organisoitua – alkupään jaksoissa sisältö oli ajoittain vähän poukkoilevaa, mutta sittemmin laatu on parantunut tiimin kasvettua.

Podcasteja on kätevä kuunnella muiden askareiden ohella, mutta kyllähän ilmailusomen parasta antia löytyy YouTubesta, kun äänen mukaan saa liikkuvan kuvan.

Ensikosketukseni lentävään YouTube-sisältöön oli kotimainen Tapio on the move, joka muuten pääsi hiljattain pienen tauon jälkeen takaisin lentotöihin – onnittelut Tapsalle! Tapion sisältö on suunnattu ns. suurelle yleisölle ja itse olen seurannut sitä viime aikoina vähemmän, mutta aineisto on edelleen laadukasta ja sieltä saa hyvää perustietoa, jos ala kiinnostaa.

Tapsasta astetta syvemmälle menee Mentour Pilot, jonka kohderyhmää ovat erityisesti alalle opiskeleva tai opintoja suunnitteleva väki. Mentourin taustalla häärii Espanjassa majaileva Petter, joka on syntyjään ruotsalainen – skandinaavinen linja jatkuu.

Some-kattaukseni tuorein vahvistus on norjalaistaustainen Fly with Magnar. Magnar kertoo olevansa sadistinen ATR-tyyppitarkastuslentäjä ja vaikuttaa muutenkin kaikin puolin hienolta mieheltä. Tämä menee jo aika syvään päätyyn, koska kanavalta löytyy ATR:n järjestelmiä ja menetelmiä käsitteleviä videoita – eli juuri sitä tavaraa, mikä meikäläistä tällä hetkellä eniten kiinnostaa. Magnar kilpaileekin tällä hetkellä kotiruudun ykkössijasta lähes tasaväkisesti Netflixin kanssa – jostain kumman syystä Netflix tosin voittaa, jos joku muukin on katsomassa samaan aikaan.

Pohjoismaisesta somevärisuorastani löytyy siis kaikki muut, paitsi Islanti – olisiko sinulla vinkata rautaista ilmailusomea, jonka taustahahmo olisi kotoisin siltä suunnalta?

Lisätään somelistalle vielä tekstimuotoinen herkkupala, Code 7700. Paljon todella hyvää ja hyvin kirjoitettua asiaa, ja jos ei jaksa lukea pelkkää asiatekstiä, niin Eddien tarinat ovat sangen viihdyttäviä. Sivuston rakenne ei ole kaikkein selkein, mutta sisältöä on vaikka kuinka paljon kunhan sen löytää.

Katkera tilitys

Sori, se oli klikkiotsikko. Tämä postaus voisi olla tosi katkerakin, mutta mitäpä se hyödyttäisi. Kerronpa kuitenkin fiiliksiä kun edellisestä lennosta tulee pian kuluneeksi vuosi.

En ole optimisti enkä pessimisti, minun lasini on puolillaan.
Arkistokuva. Kuvan lasi ei liity tapahtumiin.

Olen tiennyt ja tiedostanut projektin alusta asti, että ilmailu on äärimmäisen suhdanneherkkä ala ja työllisyystilanne voi hetkessä muuttua hyvästä katastrofaaliseksi. Peruskoulutuksen aikana muutamaan otteeseen kurssikavereiden kanssa keskusteltiinkin, että olisipa aika ikävä tilanne jos juuri valmistumisemme aikoihin iskisi uusi finanssikriisi tai muu vastaava järjestelmäshokki.

Tasan vuosi sitten tämän lentopojan tilanne näytti satumaisen hyvältä: olin aloittamassa yhtiökurssin ilman pienintäkään odotusjaksoa valmistumisen jälkeen ja silloisen arvion perusteella palkka rupeaisi juoksemaan tasan kaksi vuotta peruskoulutuksen aloittamisesta, eli olin päihittämässä tavoiteaikatauluni vuodella. Sitten tuli pari muuttujaa, jotka pistivät minun ja monen muunkin suunnitelmat uusiksi – esimerkkinä vaikkapa Ylen haastattelemat periskurssikaverini Marko sekä naapurikoulusta valmistunut Noora.

Minun tapauksessani koronavuosi ei ollut unelmien täyttymys, mutta ei myöskään kaamea katastrofi. Koska aiheista on pula ja kirjoittaa tekee mieli, listaan tähän koronavuoden henkilökohtaiset miinukset ja plussat.

—

Negatiivista:

– Tulonmenetykset, kun palkka ei lähtenyt juoksemaan suunnitellusti.

– TE-toimisto, jolla kävi pieni virhe ymmärrettävästi monimutkaisen asiani käsittelyssä. Ihmisille sattuu virheitä, minkäpä sille voi – toivottavasti ansiopäivärahat saa takautuvasti kun lautakuntakäsittely aikanaan valmistuu.

– Pitkä lentotauko, mikä tulee tekemään ensimmäisistä simusessioista hikisiä.

Positiivista:

+ Lisääntynyt vapaa-aika, jota oli keväällä vähintään riittävästi ja vielä nykyäänkin hämmentävän paljon.

+ Pankin joustavuus. Onneksi koulutuslainan lyhennysohjelma oli suunniteltukin alkamaan vasta kesällä 2021 ja asuntolainaan sai lyhennysjoustoa – muuten olisi ollut oikeasti paha paikka, koska em. TE-hämmingin vuoksi en saanut muutamaan kuukauteen mitään tuloja tai tukia.

+ Nopeahko työllistyminen aiemman ammattini pariin.

+ Öljymäen kellarissa odottava virkapuku. On sentään jalka oven välissä ja realistinen toive työllistyä verrattain nopeasti.

+ Terveys – viimeisten kymmenen vuoden ajan tarhasta on tullut viirus kotiin vähintään kerran kuussa, nyt meillä on ollut vuoden sisään vain kaksi flunssakierrosta joista itse sairastuin toiseen. Todettakoon, että tikku sieraimessa ei tuntunut niin pahalta kuin odotin – käy sinäkin testissä, jos on aihetta.

—

Plussia oli enemmän kuin miinuksia joten koronavuosihan oli lopulta hyvä juttu? En nyt ihan niinkään sanoisi, mutta olisi se voinut huonomminkin mennä.

Odotan innolla rokotusten etenemistä ja sen myötä ennustettua lentoliikenteen nopeaa elpymistä, mutta en tuudittaudu liikaan optimistisuuteen. Minun lasini ei ole puoliksi tyhjä tai puoliksi täynnä, vaan ihan vain puolillaan.

Työtön lentäjä

Onhan se hienoa olla ammatiltaan lentäjä, mutta sen työtön-etuliitteen ottaisin mielelläni mahdollisimman pian pois. Näennäinen toimettomuus tuntuu oudolta, kun on sitä ennen painanut vuosikymmenen töissä ja pari vuotta intensiivisen opiskelun merkeissä. Koska täysin toimettomana olisi tympeä olla, ovat kodin rästihommat pelastaneet koronaloman mielekkyyden.

Nyt on mm. pattereiden kannakkeet säädetty samaan korkoon.

Olen päätynyt tekemään sellaisiakin askareita, joiden tekemistä olin kaavaillut muutaman vuosikymmenen päähän eläkepäiville. Olen muun muassa säätänyt kukkapenkkien reunakivetyksiä, poistanut pihalaatoilta niille kasvaneet turvekerrokset, oikaissut lämpöpattereiden kiinnitykset, imuroinut autotallin…

Ruuhkavuosiin tottuneelle tuntuu aivan käsittämättömältä, että päivän – ja jopa viikon – aikatauluja voi säätää esimerkiksi siten, että ”hoidankin asian huomenna, koska pesin vasta auton ja tänään sataa vettä”. Normaalitilanteessahan asia on hoidettava täsmälleen silloin, kun siihen on ylipäätään mahdollisuus – muuten se jää hoitamatta.

Kotitöiden ja perheen ohella aikaa on jäänyt myös liikunnalle, videopeleille sekä ATR-tyyppimateriaalien varovaiselle tutkailulle. Mikäpä tässä, ihan mukavaa kun ei ole kiirettä mutta en kyllä pahastu, kun Norralta aikanaan ilmoitetaan koulutuksen jatkosta. Ennen kesälomia ei varmasti tapahdu mitään mutta syksy on toivoa täynnä.

Nyt olisi kohtalaisesti aikaa kirjoittaa blogiakin mutta aiheista on vähän uupelo, kun varsinaisen ilmailu-uran osalta ei hirveästi tapahdu. Aihetoiveita voi edelleen laittaa kommentteihin tai sähköpostitse lentoon.blog@gmail.com

Uusi normaali

Kylläpä aika rientää, kun on mukavaa. Tällä viikolla tuli kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun jäin opintovapaalle vanhasta työstäni ja korona-poikkeustilan alustakin on jo toista kuukautta. Alkuhämmennyksen jälkeen ”uusi normaali” alkaa tuntua aivan vain ”normaalilta” – tänäänkään ei tarvitse lähteä minnekään.

Tämän lähemmäs ilmailua en ole ihan vähään aikaan päässyt.

Vaikka koulutuksen keskeytyminen ja sen myötä työllistymisen siirtyminen harmittavat, on poikkeustilassa (ainakin henkilökohtaisella tasolla) hyviäkin puolia. Arkikiireiden poistuessa on ollut aikaa touhuta kotona kaikkea sellaista, mihin normaalisti ei riitä aikaa. Kodin pienten korjaustöiden lista on lyhentynyt merkittävästi ja olen harrastanut liikuntaa enemmän kuin vuosikausiin. Harkitsen jopa uuden kestävyysjuoksuprojektin aloittamista – jos ei joukkotapahtumia järjestetä, niin voihan maran tai puolikkaan juosta itsekseenkin.

Yksi konkreettisimpia mittareita muutoksen mittakaavalle on autoilun väheneminen. Vanhoina hyvinä aikoina Volvon matkamittariin kertyi n. 150 kilometriä viikossa työ-, harrastus- ja kauppareissujen muodossa, tällä hetkellä ajoa tulee vajaa kymppi: kerran viikossa markettiin ja takaisin. Töpselihybridiä tarvitsee muutenkin tankata aika harvoin mutta nyt en edes tiedä, koska auto on tankattu viimeksi.

Lapsille tilanne on myös ollut aika erikoinen. Pitääkö iskän ja äiskän olla huolissaan, kun esikoinen kirjaimellisesti kiljui riemusta, kun eilen tuli tieto lähiopetuksen jatkumisesta?

Esikoisen sopeutuminen etäkouluun ja -harrastuksiin sekä datavälitteiseen seuraelämään on ollut aika helppoa mutta kuopus kaipaa sitäkin enemmän huomiota, kun ikätovereita ei ole nähnyt pitkään toviin. Onneksi minulla ei ole juurikaan työ- tai kouluhommia hoidettavana, joten voin viettää hänen kanssaan paljon aikaa – toivottavasti en tee ammattilaisten työtä tarpeettoman vaikeaksi opettaessani nuorempaa kotiesikoulu-henkisesti lukemaan ja laskemaan.

Liikkumisrajoitusten poistumista ja sitä seuraavaa lentoliikenteen elpymistä odotellessa jostain olisi hyvä keksiä kesätöitä. Olen jo lähetellyt pienen pinon hakemuksia, osa rekryistä on keskeytetty poikkeustilan vuoksi mutta kyllä ihmisiä aina välillä työllistyykin. Homma jatkuu.

Poikkeustila

Onneksi olen zombie-dystopioiden suuri ystävä, joten meneillään oleva poikkeustila ei tunnu erityisen vieraalta: Pienet selviytyjäjoukot ovat linnoittautuneet omiin oloihinsa. Kun ruoka loppuu, ryhmän vahvin lähtee etsimään tarvikkeita autioituneesta marketista. Tukikohdan ulkopuolella muita ihmisiä vältellään ja jopa vähän pelätään – entä jos juuri TUO tartuttaa minutkin?

Isonkaan hädän tullen meillä ei ole mitään hätää.

Esimerkiksi moderni klassikko The Walking Dead (joko sarjakuvana, TV-sarjana tai pelinä) sekä leffapuolella 28 Days Later jatko-osineen ovat mainioita sisäänheittotuotteita genreen. Mikäli kuitenkin dystopiaviihde aiheuttaa ahdistusta, kannattaa ehkä jättää näihin tutustuminen koronapandemian jälkeiseen aikaan – muuten saattaa ruveta ahdistamaan liikaa, kun huomaa yllättävän runsaat yhtäläisyydet fiktion ja reaalimaailman kanssa.

Meneillään olevan poikkeustilan suurin poikkeus tavalliseen on luonnollisesti arjen totaalinen muuttuminen. Oma koulutukseni on keskeytetty, joten olen tällä hetkellä päätoiminen lasten- ja kodinhoitaja. Vaimo tekee normaalia työpäivää etänä, koululainen on etäkoulussa ja tarhaikäinen kotihoidossa. Meillä on asiat melko hyvin – etäilijöille on omat työtilansa, taloon tulee valokuitu ja – mikä tärkeintä – tarhaikäisellä on koronalomani myötä käytettävissään dedikoitu kaitsija.

Eikä siinä vielä kaikki, että aamulla ei saa/tarvitse lähteä mihinkään. Sehän on tavallaan ihan mukavaakin (ainakin vielä toistaiseksi), ettei tarvitse kiirehtiä tarhaan ja töihin. Kotoisia aamuja huomattavasti enemmän harmittaa se, että illalla ei saa lähteä mihinkään minne normaalisti menisi.

Tyypillisenä arkiviikkona kalenterissani on merkintöjä keskimäärin viidellä eri värillä: omat aikataulut grafiitilla/salvialla/mustikalla, perheen yhteiset menot laventelilla, isomman tytön menot basilikalla ja pienemmän tomaatilla, vaimon menot viinirypäleellä, jne. – aika värikästä arkea. Viime viikolla ensimmäinen reaktio silmän osuessa puhelimen kalenterinäkymään oli, että onko widgetti kaatunut kun näkyy pelkkää valkoista?

Lisääntyneen vapaa-ajan lisäksi mukavaa tässä poikkeustilassa on se, että koronaeristys pitää poissa myös perinteiset flunssa- ja vatsatautivirukset, joita normiarjessa kannetaan päiväkodista kotiin lähes yhtä paljon kuin piirustuksia. En ole epidemologi mutta voisin kuvitella, että tällainen katko sosiaalisessa kanssakäymisessä on huono uutinen ihan viruskunnalle ylipäätänsä? Toivotaan siis, että koronan lisäksi myös muut taudit pysyisivät ainakin vähän aikaa loitolla tämän tilanteen ansiosta.

ATPL – myöhäisopiskelijan hyvitys koulunkäynnin jumalille

Tuntuu vähän vaikealta käsittää, että huomenna ei tarvitse päntätä ATPL-teorioita. Seitsemän kuukauden urakka päättyi ja vapauduin ATPL-vankilasta tänään 30.1.2020 klo 14:22, kun klikkasin sääopin kokeen päättyneeksi ja sain tulokset eteeni. Kaikki menivät ensimmäisellä yrityksellä läpi ja keskiarvoksi tuli kohtalaisen tyydyttävä 94 %.

Ilman kakkaraa ja kahvimukia ei ATPL-vankeudesta olisi selvinnyt.

Helpolla tähän ei ole päästy. Huvitan välillä itseäni ajattelemalla, että ahkeroimalla nyt maksan takaisin nuoruuden laiskottelujani, joista selvisin kuin ihmeen kaupalla.

Olin ensimmäisellä kierroksella kohtalaisen lahjakas mutta – ja osin sen vuoksikin – patalaiska opiskelija. Kolmen ällän ylioppilas, mutta ne ällät olivat Lukion Läpi Lukematta laudaturien sijaan. Melkein hävettää, kun muistelen nuoren JP:n opiskelumotivaatiota – sitä ei oikeastaan ollut, ja panostus oli sen mukaista. Näin jälkikäteen ei enää ihmetytä, miksi herra alikersantti tarvitsi Kauhavalla pienen herätyksen ja miksi ne maisteriopinnot jäivät lopulta kokonaan aloittamatta.

Voin yhtään liioittelematta sanoa, että olen käyttänyt itsenäiseen opiskeluun enemmän aikaa kuluneen 20 kuukauden aikana kuin lukiossa, AMK:ssa ja yliopistolla vetelehtimieni seitsemän vuoden aikana yhteensä. Ylioppilaskokeet ja kandintyö tuntuivat leppoisilta askarteluilta tähän settiin verrattuna.

Joku toinen ATPL:t suorittanut saattaa tässä kohtaa tuhahdella, että ei se nyt NIIN vaikeaa ollut, ja täysin oikeutetusti tuhahteleekin – minulle tämä oli kirjoituksia ja kandia isompi juttu, joku toinen on varmasti toista mieltä. Minullakin oli vielä sikäli helppoa, että pystyin keskittymään täysipäiväisesti opiskeluun – iso hatunnosto heille, jotka tekevät saman setin täysipäiväisen työn ohella!

—

Mikä tästä ATPL-setistä sitten teki (minulle) niin ison jutun? Asiaan vaikutti muutamakin tekijä.

1. Itsenäisen opiskelun määrä. Pääasiassa itsenäisesti luettavat etäteoriat antavat paljon joustoa, mutta ne myös kasaavat paljon vastuuta opiskelijalle aikatauluttamisen ja edistymisen seuraamisen suhteen. Minusta oli kiva suunnitella ja seurata etenemistä (#excelnisti) mutta oli myös ajoittain raskasta olla samanaikaisesti sekä asiakas, projektipäällikkö, että projektin ainoa resurssi.

2. Vaadittava osaamisen taso. EASA:n teoriakokeilla on ikävä maine, että ne on tehty keinotekoisen vaikeiksi kysymällä paljon epäolennaisia asioita ja kysymällä oleellisia asioita tarpeettoman vaikeasti. Ongelmaan on onneksi havahduttu ja kysymyspankkia uudistetaan parhaillaan kovalla kädellä – oman kokemukseni mukaan uudet kysymykset ovatkin pääsääntöisesti melko hyviä. Osa vanhemmista kysymyksistä puolestaan on silkkaa nihilismiä.

Kokelailta vaadittavan nippelitiedon kanssa on menty välillä lähes surrealistisiin ulottuvuuksiin.

3. Päättömät kysymykset. Ylettömän nippelitiedon lisäksi osa vanhemmista kysymyksistä on sellaisia, että niitä on mahdotonta saada ensiyrityksellä oikein, vaikka kokeessa saisi olla oppikirja mukana. Onneksi nämä vähenevät koko ajan mutta niin pitkään kuin niitä on mukana, on kolmannen osapuolen kysymyspankki välttämätön apuväline harjoitteluun. Ja sitä harjoittelua tarvitaan paljon.

Kysymyksen tekijän mielestä linssipilvi näyttää harmittomalta vaikka minusta se on hiton pelottava – tätä et kirjoista opi!

4. Hinkkaaminen. Soveltavien tehtävien ratkaisutekniikka pitää hioa riittävän nopeaksi vääntämällä harjoituslaskuja uudestaan, uudestaan, uudestaan… ja vielä muutaman kerran uudestaan. Ajallisesti tiukin koe on mielestäni General Navigation: 120 minuuttia aikaa vastata 60 kysymykseen, joista suurin osa on laskuja tai karttatehtäviä. Minulla meni tähän ensimmäisessä harjoituskokeessa 105 minuuttia, tänään tosipaikassa olin vastannut kaikkiin 65 minuutin kohdalla jolloin loppuajan pystyi käyttämään tarkistamiseen. Kolmen viikon harjoittelulla suoritusajasta lähti yli kolmannes – onnistuisipa sama myös maratonilla! Harjoituskysymysten hinkkaamisen hyödyt ovat kiistattomat mutta en voi kiistää, etteikö 27 000 kysymyksen kanssa olisi välillä vähän puuduttanut.

5. Arvosanojen merkitys. Kymmenen kuskin lentotaitoja tai ryhmätyöosaamista on vaikea laittaa yksiselitteisesti paremmuusjärjestykseen, mutta teoriakokeiden keskiarvo on miellyttävän kvantitatiivinen suure kun tuoreita pilotteja arvioidaan urakehitykseen vaikuttavissa tilanteissa. Ei varmasti lähellekään tärkein mittari, mutta mukana kuitenkin.

—

Nyt ATPL-pänttääminen on siis vihdoinkin ohi mikä tarkoittaa ainakin hetkellisesti lisääntynyttä vapaa-aikaa. Huomenna ajattelin kertailla Arrowin käsikirjaa, koska lähitulevaisuudessa olisi tarkoitus lähteä Pirkkalaan lentämään loput CPL-lennot kasaan. Käsikirjakertailuun ja suunnistuslentojen suunnitteluun riittää kuitenkin virka-aika, kun lapset ovat tarhassa ja koulussa – ei tarvitse enää illalla jatkaa kysymyspankin kanssa, kuten viimeaikoina on ollut tapana.

Viikonloppuna voisi käydä vaikka hiihtämässä.