Ilmailusomea

Aloittaessani opinnot keväällä 2018 perheen toinen auto myytiin pois, koska sille ei arveltu olevan enää tarvetta. Kuinkas sitten kävikään. Tällä hetkellä tilanne on se, että vaikka työskentelen 99-prosenttisesti kotona, kerään joka viikko Volvo-tiimaa keskimäärin 5-6 tuntia. 
Oman ilmailu-uran ollessa edelleen standby-tilassa, pitää päivittäiset avitaatiofiksit hankkia jostain muualta. Kotisimuilu vaatii verrattain paljon aikaa kerrallaan, mikä arjessa onnistuu valitettavan harvoin. Onneksi löysin podcastit, joita voi kuunnella vaikka muutaman minuutin kerrallaan ja touhuta jotain muuta samalla – leikata nurmea, ajaa autoa, lenkkeillä, jne.
Kiinnostavan podcastin kanssa parkkipaikalla odottelu sujuu mukavasti.
Tein taannoin Spotifyssä haun ”aviation podcast” ja ensimmäinen osuma oli Airline Pilot Guy, joka on amerikkalaisen veteraanipilotin jo lähes 500 jaksoa pyörinyt show. Sisältö on enimmäkseen melko kepeää jutustelua ilmailusta, mutta välillä korviin kuuluu myös konkreettisempaa asiaa josta ainakin tällainen keltanokka kokee saavansa hyötyä. Ja tuleepa ainakin harjoiteltua englantia. APG:n isä Captain Jeff on muuten sukujuuriltaan tanskalainen, eli käytännössä naapurin poikia.
Ilmailupodcasteja on paljon muitakin mutta APG:n etu on huippulaadukas tuotanto: äänenlaatu on hyvä ja näissä tuoreemmissa jaksoissa myös sisältö on hyvin organisoitua – alkupään jaksoissa sisältö oli ajoittain vähän poukkoilevaa, mutta sittemmin laatu on parantunut tiimin kasvettua.
Podcasteja on kätevä kuunnella muiden askareiden ohella, mutta kyllähän ilmailusomen parasta antia löytyy YouTubesta, kun äänen mukaan saa liikkuvan kuvan. 
Ensikosketukseni lentävään YouTube-sisältöön oli kotimainen Tapio on the move, joka muuten pääsi hiljattain pienen tauon jälkeen takaisin lentotöihin – onnittelut Tapsalle! Tapion sisältö on suunnattu ns. suurelle yleisölle ja itse olen seurannut sitä viime aikoina vähemmän, mutta aineisto on edelleen laadukasta ja sieltä saa hyvää perustietoa, jos ala kiinnostaa.
Tapsasta astetta syvemmälle menee Mentour Pilot, jonka kohderyhmää ovat erityisesti alalle opiskeleva tai opintoja suunnitteleva väki. Mentourin taustalla häärii Espanjassa majaileva Petter, joka on syntyjään ruotsalainen – skandinaavinen linja jatkuu.
Some-kattaukseni tuorein vahvistus on norjalaistaustainen Fly with Magnar. Magnar kertoo olevansa sadistinen ATR-tyyppitarkastuslentäjä ja vaikuttaa muutenkin kaikin puolin hienolta mieheltä. Tämä menee jo aika syvään päätyyn, koska kanavalta löytyy ATR:n järjestelmiä ja menetelmiä käsitteleviä videoita – eli juuri sitä tavaraa, mikä meikäläistä tällä hetkellä eniten kiinnostaa. Magnar kilpaileekin tällä hetkellä kotiruudun ykkössijasta lähes tasaväkisesti Netflixin kanssa – jostain kumman syystä Netflix tosin voittaa, jos joku muukin on katsomassa samaan aikaan.
Pohjoismaisesta somevärisuorastani löytyy siis kaikki muut, paitsi Islanti – olisiko sinulla vinkata rautaista ilmailusomea, jonka taustahahmo olisi kotoisin siltä suunnalta?
Lisätään somelistalle vielä tekstimuotoinen herkkupala, Code 7700. Paljon todella hyvää ja hyvin kirjoitettua asiaa, ja jos ei jaksa lukea pelkkää asiatekstiä, niin Eddien tarinat ovat sangen viihdyttäviä. Sivuston rakenne ei ole kaikkein selkein, mutta sisältöä on vaikka kuinka paljon kunhan sen löytää.

Katkera tilitys

Sori, se oli klikkiotsikko. Tämä postaus voisi olla tosi katkerakin, mutta mitäpä se hyödyttäisi. Kerronpa kuitenkin fiiliksiä kun edellisestä lennosta tulee pian kuluneeksi vuosi. 

En ole optimisti enkä pessimisti, minun lasini on puolillaan.
Arkistokuva. Kuvan lasi ei liity tapahtumiin.

Olen tiennyt ja tiedostanut projektin alusta asti, että ilmailu on äärimmäisen suhdanneherkkä ala ja työllisyystilanne voi hetkessä muuttua hyvästä katastrofaaliseksi. Peruskoulutuksen aikana muutamaan otteeseen kurssikavereiden kanssa keskusteltiinkin, että olisipa aika ikävä tilanne jos juuri valmistumisemme aikoihin iskisi uusi finanssikriisi tai muu vastaava järjestelmäshokki.

Tasan vuosi sitten tämän lentopojan tilanne näytti satumaisen hyvältä: olin aloittamassa yhtiökurssin ilman pienintäkään odotusjaksoa valmistumisen jälkeen ja silloisen arvion perusteella palkka rupeaisi juoksemaan tasan kaksi vuotta peruskoulutuksen aloittamisesta, eli olin päihittämässä tavoiteaikatauluni vuodella. Sitten tuli pari muuttujaa, jotka pistivät minun ja monen muunkin suunnitelmat uusiksi – esimerkkinä vaikkapa Ylen haastattelemat periskurssikaverini Marko sekä naapurikoulusta valmistunut Noora.

Minun tapauksessani koronavuosi ei ollut unelmien täyttymys, mutta ei myöskään kaamea katastrofi. Koska aiheista on pula ja kirjoittaa tekee mieli, listaan tähän koronavuoden henkilökohtaiset miinukset ja plussat.

Negatiivista:

– Tulonmenetykset, kun palkka ei lähtenyt juoksemaan suunnitellusti.

– TE-toimisto, jolla kävi pieni virhe ymmärrettävästi monimutkaisen asiani käsittelyssä. Ihmisille sattuu virheitä, minkäpä sille voi – toivottavasti ansiopäivärahat saa takautuvasti kun lautakuntakäsittely aikanaan valmistuu.

– Pitkä lentotauko, mikä tulee tekemään ensimmäisistä simusessioista hikisiä.

Positiivista:

Lisääntynyt vapaa-aika, jota oli keväällä vähintään riittävästi ja vielä nykyäänkin hämmentävän paljon.

Pankin joustavuus. Onneksi koulutuslainan lyhennysohjelma oli suunniteltukin alkamaan vasta kesällä 2021 ja asuntolainaan sai lyhennysjoustoa – muuten olisi ollut oikeasti paha paikka, koska em. TE-hämmingin vuoksi en saanut muutamaan kuukauteen mitään tuloja tai tukia.

Nopeahko työllistyminen aiemman ammattini pariin.

Öljymäen kellarissa odottava virkapuku. On sentään jalka oven välissä ja realistinen toive työllistyä verrattain nopeasti.

Terveys – viimeisten kymmenen vuoden ajan tarhasta on tullut viirus kotiin vähintään kerran kuussa, nyt meillä on ollut vuoden sisään vain kaksi flunssakierrosta joista itse sairastuin toiseen. Todettakoon, että tikku sieraimessa ei tuntunut niin pahalta kuin odotin – käy sinäkin testissä, jos on aihetta.

Plussia oli enemmän kuin miinuksia joten koronavuosihan oli lopulta hyvä juttu? En nyt ihan niinkään sanoisi, mutta olisi se voinut huonomminkin mennä. 

Odotan innolla rokotusten etenemistä ja sen myötä ennustettua lentoliikenteen nopeaa elpymistä, mutta en tuudittaudu liikaan optimistisuuteen. Minun lasini ei ole puoliksi tyhjä tai puoliksi täynnä, vaan ihan vain puolillaan.

Työtön lentäjä

Onhan se hienoa olla ammatiltaan lentäjä, mutta sen työtön-etuliitteen ottaisin mielelläni mahdollisimman pian pois. Näennäinen toimettomuus tuntuu oudolta, kun on sitä ennen painanut vuosikymmenen töissä ja pari vuotta intensiivisen opiskelun merkeissä. Koska täysin toimettomana olisi tympeä olla, ovat kodin rästihommat pelastaneet koronaloman mielekkyyden.

Nyt on mm. pattereiden kannakkeet säädetty samaan korkoon.

Olen päätynyt tekemään sellaisiakin askareita, joiden tekemistä olin kaavaillut muutaman vuosikymmenen päähän eläkepäiville. Olen muun muassa säätänyt kukkapenkkien reunakivetyksiä, poistanut pihalaatoilta niille kasvaneet turvekerrokset, oikaissut lämpöpattereiden kiinnitykset, imuroinut autotallin…

Ruuhkavuosiin tottuneelle tuntuu aivan käsittämättömältä, että päivän – ja jopa viikon – aikatauluja voi säätää esimerkiksi siten, että ”hoidankin asian huomenna, koska pesin vasta auton ja tänään sataa vettä”. Normaalitilanteessahan asia on hoidettava täsmälleen silloin, kun siihen on ylipäätään mahdollisuus – muuten se jää hoitamatta.

Kotitöiden ja perheen ohella aikaa on jäänyt myös liikunnalle, videopeleille sekä ATR-tyyppimateriaalien varovaiselle tutkailulle. Mikäpä tässä, ihan mukavaa kun ei ole kiirettä mutta en kyllä pahastu, kun Norralta aikanaan ilmoitetaan koulutuksen jatkosta. Ennen kesälomia ei varmasti tapahdu mitään mutta syksy on toivoa täynnä.

Nyt olisi kohtalaisesti aikaa kirjoittaa blogiakin mutta aiheista on vähän uupelo, kun varsinaisen ilmailu-uran osalta ei hirveästi tapahdu. Aihetoiveita voi edelleen laittaa kommentteihin tai sähköpostitse lentoon.blog@gmail.com

Uusi normaali

Kylläpä aika rientää, kun on mukavaa. Tällä viikolla tuli kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun jäin opintovapaalle vanhasta työstäni ja korona-poikkeustilan alustakin on jo toista kuukautta. Alkuhämmennyksen jälkeen ”uusi normaali” alkaa tuntua aivan vain ”normaalilta” – tänäänkään ei tarvitse lähteä minnekään.

Tämän lähemmäs ilmailua en ole ihan vähään aikaan päässyt.

Vaikka koulutuksen keskeytyminen ja sen myötä työllistymisen siirtyminen harmittavat, on  poikkeustilassa (ainakin henkilökohtaisella tasolla) hyviäkin puolia. Arkikiireiden poistuessa on ollut aikaa touhuta kotona kaikkea sellaista, mihin normaalisti ei riitä aikaa. Kodin pienten korjaustöiden lista on lyhentynyt merkittävästi ja olen harrastanut liikuntaa enemmän kuin vuosikausiin. Harkitsen jopa uuden kestävyysjuoksuprojektin aloittamista – jos ei joukkotapahtumia järjestetä, niin voihan maran tai puolikkaan juosta itsekseenkin.

Yksi konkreettisimpia mittareita muutoksen mittakaavalle on autoilun väheneminen. Vanhoina hyvinä aikoina Volvon matkamittariin kertyi n. 150 kilometriä viikossa työ-, harrastus- ja kauppareissujen muodossa, tällä hetkellä ajoa tulee vajaa kymppi: kerran viikossa markettiin ja takaisin. Töpselihybridiä tarvitsee muutenkin tankata aika harvoin mutta nyt en edes tiedä, koska auto on tankattu viimeksi.

Lapsille tilanne on myös ollut aika erikoinen. Pitääkö iskän ja äiskän olla huolissaan, kun esikoinen kirjaimellisesti kiljui riemusta, kun eilen tuli tieto lähiopetuksen jatkumisesta?

Esikoisen sopeutuminen etäkouluun ja -harrastuksiin sekä datavälitteiseen seuraelämään on ollut aika helppoa mutta kuopus kaipaa sitäkin enemmän huomiota, kun ikätovereita ei ole nähnyt pitkään toviin. Onneksi minulla ei ole juurikaan työ- tai kouluhommia hoidettavana, joten voin viettää hänen kanssaan paljon aikaa – toivottavasti en tee ammattilaisten työtä tarpeettoman vaikeaksi opettaessani nuorempaa kotiesikoulu-henkisesti lukemaan ja laskemaan.

Liikkumisrajoitusten poistumista ja sitä seuraavaa lentoliikenteen elpymistä odotellessa jostain olisi hyvä keksiä kesätöitä. Olen jo lähetellyt pienen pinon hakemuksia, osa rekryistä on keskeytetty poikkeustilan vuoksi mutta kyllä ihmisiä aina välillä työllistyykin. Homma jatkuu.

Poikkeustila

Onneksi olen zombie-dystopioiden suuri ystävä, joten meneillään oleva poikkeustila ei tunnu erityisen vieraalta: Pienet selviytyjäjoukot ovat linnoittautuneet omiin oloihinsa. Kun ruoka loppuu, ryhmän vahvin  lähtee etsimään tarvikkeita autioituneesta marketista. Tukikohdan ulkopuolella muita ihmisiä vältellään ja jopa vähän pelätään – entä jos juuri TUO tartuttaa minutkin?

Isonkaan hädän tullen meillä ei ole mitään hätää.

Esimerkiksi moderni klassikko The Walking Dead (joko sarjakuvana, TV-sarjana tai pelinä) sekä leffapuolella 28 Days Later jatko-osineen ovat mainioita sisäänheittotuotteita genreen. Mikäli kuitenkin dystopiaviihde aiheuttaa ahdistusta, kannattaa ehkä jättää näihin tutustuminen koronapandemian jälkeiseen aikaan – muuten saattaa ruveta ahdistamaan liikaa, kun huomaa yllättävän runsaat yhtäläisyydet fiktion ja reaalimaailman kanssa.

Meneillään olevan poikkeustilan suurin poikkeus tavalliseen on luonnollisesti arjen totaalinen muuttuminen. Oma koulutukseni on keskeytetty, joten olen tällä hetkellä päätoiminen lasten- ja kodinhoitaja. Vaimo tekee normaalia työpäivää etänä, koululainen on etäkoulussa ja tarhaikäinen kotihoidossa. Meillä on asiat melko hyvin – etäilijöille on omat työtilansa, taloon tulee valokuitu ja – mikä tärkeintä – tarhaikäisellä on koronalomani myötä käytettävissään dedikoitu kaitsija.

Eikä siinä vielä kaikki, että aamulla ei saa/tarvitse lähteä mihinkään. Sehän on tavallaan ihan mukavaakin (ainakin vielä toistaiseksi), ettei tarvitse kiirehtiä tarhaan ja töihin. Kotoisia aamuja huomattavasti enemmän harmittaa se, että illalla ei saa lähteä mihinkään minne normaalisti menisi.

Tyypillisenä arkiviikkona kalenterissani on merkintöjä keskimäärin viidellä eri värillä: omat aikataulut grafiitilla/salvialla/mustikalla, perheen yhteiset menot laventelilla, isomman tytön menot basilikalla ja pienemmän tomaatilla, vaimon menot viinirypäleellä, jne. – aika värikästä arkea. Viime viikolla ensimmäinen reaktio silmän osuessa puhelimen kalenterinäkymään oli, että onko widgetti kaatunut kun näkyy pelkkää valkoista?

Lisääntyneen vapaa-ajan lisäksi mukavaa tässä poikkeustilassa on se, että koronaeristys pitää poissa myös perinteiset flunssa- ja vatsatautivirukset, joita normiarjessa kannetaan päiväkodista kotiin lähes yhtä paljon kuin piirustuksia. En ole epidemologi mutta voisin kuvitella, että tällainen katko sosiaalisessa kanssakäymisessä on huono uutinen ihan viruskunnalle ylipäätänsä? Toivotaan siis, että koronan lisäksi myös muut taudit pysyisivät ainakin vähän aikaa loitolla tämän tilanteen ansiosta.

ATPL – myöhäis­opiskelijan hyvitys koulun­käynnin jumalille

Tuntuu vähän vaikealta käsittää, että huomenna ei tarvitse päntätä ATPL-teorioita. Seitsemän kuukauden urakka päättyi ja vapauduin ATPL-vankilasta tänään 30.1.2020 klo 14:22, kun klikkasin sääopin kokeen päättyneeksi ja sain tulokset eteeni. Kaikki menivät ensimmäisellä yrityksellä läpi ja keskiarvoksi tuli kohtalaisen tyydyttävä 94 %.

Ilman kakkaraa ja kahvimukia ei ATPL-vankeudesta olisi selvinnyt.

Helpolla tähän ei ole päästy. Huvitan välillä itseäni ajattelemalla, että ahkeroimalla nyt maksan takaisin nuoruuden laiskottelujani, joista selvisin kuin ihmeen kaupalla.

Olin ensimmäisellä kierroksella kohtalaisen lahjakas mutta – ja osin sen vuoksikin – patalaiska opiskelija. Kolmen ällän ylioppilas, mutta ne ällät olivat Lukion Läpi Lukematta laudaturien sijaan. Melkein hävettää, kun muistelen nuoren JP:n opiskelumotivaatiota – sitä ei oikeastaan ollut, ja panostus oli sen mukaista. Näin jälkikäteen ei enää ihmetytä, miksi herra alikersantti tarvitsi Kauhavalla pienen herätyksen ja miksi ne maisteriopinnot jäivät lopulta kokonaan aloittamatta.

Voin yhtään liioittelematta sanoa, että olen käyttänyt itsenäiseen opiskeluun enemmän aikaa kuluneen 20 kuukauden aikana kuin lukiossa, AMK:ssa ja yliopistolla vetelehtimieni seitsemän vuoden aikana yhteensä. Ylioppilaskokeet ja kandintyö tuntuivat leppoisilta askarteluilta tähän settiin verrattuna.

Joku toinen ATPL:t suorittanut saattaa tässä kohtaa tuhahdella, että ei se nyt NIIN vaikeaa ollut, ja täysin oikeutetusti tuhahteleekin – minulle tämä oli kirjoituksia ja kandia isompi juttu, joku toinen on varmasti toista mieltä. Minullakin oli vielä sikäli helppoa, että pystyin keskittymään täysipäiväisesti opiskeluun – iso hatunnosto heille, jotka tekevät saman setin täysipäiväisen työn ohella!

Mikä tästä ATPL-setistä sitten teki (minulle) niin ison jutun? Asiaan vaikutti muutamakin tekijä.

1. Itsenäisen opiskelun määrä. Pääasiassa itsenäisesti luettavat etäteoriat antavat paljon joustoa, mutta ne myös kasaavat paljon vastuuta opiskelijalle aikatauluttamisen ja edistymisen seuraamisen suhteen. Minusta oli kiva suunnitella ja seurata etenemistä (#excelnisti) mutta oli myös ajoittain raskasta olla samanaikaisesti sekä asiakas, projektipäällikkö, että projektin ainoa resurssi. 

2. Vaadittava osaamisen taso. EASA:n teoriakokeilla on ikävä maine, että ne on tehty keinotekoisen vaikeiksi kysymällä paljon epäolennaisia asioita ja kysymällä oleellisia asioita tarpeettoman vaikeasti. Ongelmaan on onneksi havahduttu ja kysymyspankkia uudistetaan parhaillaan kovalla kädellä – oman kokemukseni mukaan uudet kysymykset ovatkin pääsääntöisesti melko hyviä. Osa vanhemmista kysymyksistä puolestaan on silkkaa nihilismiä.

Kokelailta vaadittavan nippelitiedon kanssa on menty välillä lähes surrealistisiin ulottuvuuksiin.

3. Päättömät kysymykset. Ylettömän nippelitiedon lisäksi osa vanhemmista kysymyksistä on sellaisia, että niitä on mahdotonta saada ensiyrityksellä oikein, vaikka kokeessa saisi olla oppikirja mukana. Onneksi nämä vähenevät koko ajan mutta niin pitkään kuin niitä on mukana, on kolmannen osapuolen kysymyspankki välttämätön apuväline harjoitteluun. Ja sitä harjoittelua tarvitaan paljon.

Kysymyksen tekijän mielestä linssipilvi näyttää harmittomalta vaikka minusta se on hiton pelottava – tätä et kirjoista opi!

4. Hinkkaaminen. Soveltavien tehtävien ratkaisutekniikka pitää hioa riittävän nopeaksi vääntämällä harjoituslaskuja uudestaan, uudestaan, uudestaan… ja vielä muutaman kerran uudestaan. Ajallisesti tiukin koe on mielestäni General Navigation: 120 minuuttia aikaa vastata 60 kysymykseen, joista suurin osa on laskuja tai karttatehtäviä. Minulla meni tähän ensimmäisessä harjoituskokeessa 105 minuuttia, tänään tosipaikassa olin vastannut kaikkiin 65 minuutin kohdalla jolloin loppuajan pystyi käyttämään tarkistamiseen. Kolmen viikon harjoittelulla suoritusajasta lähti yli kolmannes – onnistuisipa sama myös maratonilla! Harjoituskysymysten hinkkaamisen hyödyt ovat kiistattomat mutta en voi kiistää, etteikö 27 000 kysymyksen kanssa olisi välillä vähän puuduttanut.

5. Arvosanojen merkitys. Kymmenen kuskin lentotaitoja tai ryhmätyöosaamista on vaikea laittaa yksiselitteisesti paremmuusjärjestykseen, mutta teoriakokeiden keskiarvo on miellyttävän kvantitatiivinen suure kun tuoreita pilotteja arvioidaan urakehitykseen vaikuttavissa tilanteissa. Ei varmasti lähellekään tärkein mittari, mutta mukana kuitenkin.

Nyt ATPL-pänttääminen on siis vihdoinkin ohi mikä tarkoittaa ainakin hetkellisesti lisääntynyttä vapaa-aikaa. Huomenna ajattelin kertailla Arrowin käsikirjaa, koska lähitulevaisuudessa olisi tarkoitus lähteä Pirkkalaan lentämään loput CPL-lennot kasaan. Käsikirjakertailuun ja suunnistuslentojen suunnitteluun riittää kuitenkin virka-aika, kun lapset ovat tarhassa ja koulussa – ei tarvitse enää illalla jatkaa kysymyspankin kanssa, kuten viimeaikoina on ollut tapana. 

Viikonloppuna voisi käydä vaikka hiihtämässä.

Isi lähtee illalla Helsinkiin

Tämä on yksi niitä tekstejä, jotka ovat maanneet luonnoksena kuukausitolkulla. Tänään kun pitkästä aikaa hyppäsin junaan, sopivasti vielä näin isänpäivän iltana, tuntui sopivalta viimeistellä se julkaisuvalmiiksi. 

Koulutukseen hakeutumista pohtiessani suurin huolenaiheeni oli, että miten jatkuvat poissaolot vaikuttavat perhe-elämään. Jos joku perheellinen lukija pohtii samoja kuvioita niin sanoisin, että kyllä tämän saa sujumaan mutta ei se aina ole pelkkää päivänpaistetta.

Isänpäivä laittaa aina miettimään oman suoritustason riittävyyttä. 

Arki on rullannut kohtalaisen hyvin, ennen kaikkea vaimoni sekä kotipaikkakunnan tukijoukkojen ansiosta. Olisi mukava väittää, ettei projekti ole aiheuttanut yhtään riitaa – 17 vuotta kestäneessä parisuhteessa niitä syntyy pienemmistäkin asioista – mutta eihän sellaista valetta kukaan uskoisi. Ihan hyvin meillä kuitenkin menee.

11-vuotias esikoisemme on suhtautunut tilanteeseen tosi joustavasti. Poissaollessani otamme videopuhelun lähes joka ilta ja kun pakkailen laukkua seuraavaa reissua varten hän vain varmistaa rutiinoituneesti, että milloin tulen takaisin. Hän on ollut myös valtavan isona apuna pikkusiskon kanssa, joka ei luonnollisestikaan ikänsä vuoksi pysty suhtautumaan yhtä kypsästi.

Pian viisivuotias kuopuksemme ei aluksi oikein tajunnut, että mistä isin opiskelussa on kyse. Ensimmäisenä kesänä ihmetys muuttui ajoittain kiukutteluksi kun lähtöhetki lähestyi, mutta seuraavan talven aikana kiukuttelut vähän unohtuivat kun olin enimmäkseen kotona. Toinen vuosi oli paljon helpompi kun reissaaminen väheni ja ikääkin tuli lisää – toki ikävä nousee välillä pintaan vieläkin mutta sellaista tilannetta ei ole enää tullut, että pitäisi lähteä itkevän lapsen luota junalle. Muutamasta vaikeasta lähdöstä huolimatta olen päässyt tässä hävettävän vähällä – yleensä kotiinpaluun jälkeen on luvassa ylenpalttista halailua ja vain joskus ”isi on tyhmä ja kakka” – suurin osa ikäväkiukuttelustahan on tapahtunut viikolla muiden läheisten seurassa.

Kuten arvata saattaa, isossa elämänmuutoksessa alku oli vaikeinta mutta arki alkoi helpottua varsin pian, kun itse kukin oppi sujuvat toimintamallit. Nyt kun opiskelua on takana jo melkein puolitoista vuotta, on reissaaminen tällä hetkellä melko vähäistä, koska suurin osa työstä on kotona tehtävää etäopiskelua.

Taaksepäin ajatellessa alun PPL-vaihe olikin kaikkein raskain, koska olin yhtäkkiä kaikki arkipäivät Helsingissä. Sen jälkeen kotona on pystynyt viettämään yllättävänkin paljon aikaa, osittain etäteorioiden ja osittain lentokoulutuksen joustavuuden ansiosta – karkeasti arvioituna olen lentänyt ainakin kolmanneksen koulutukseen kuuluvista tunneista Rovaniemeltä käsin ja teorioiden vuoksi etelässä tarvitsee käydä vain kerran parissa kuukaudessa.

Tällä hetkellä on siis enemmänkin poikkeus rutiiniin, kun isi lähtee illalla Helsinkiin suorittaakseen viikon mittaisen teoriajakson, jonka jälkeen edessä on taas monta viikkoa itsenäistä opiskelua kotona. Tilanne tulee luonnollisesti muuttumaan sitten kun työt aikanaan alkavat – reissaamisesta tulee taas uusi normaali ja siinä on varmasti kaikilla oma opettelunsa edessä. Se on kuitenkin varmasti helpompaa kuin mitä opintojen aloittaminen oli, kun mukana kuviossa ei ole brutaalia tulotason laskua ja sen aiheuttamaa lisäpainetta.

Isyyteen, ja vanhemmuuteen yleensäkin, kuuluu ajoittainen tunne omasta riittämättömyydestä. Varmasti voisin olla parempikin isä, kuin nyt olen mutta varmasti voisin olla myös huonompi – riippumatta siitä, vietänkö paljon aikaa reissussa vai en. Täytyy vain uskoa, että tämä riittää.

Oppimisen ilo

Ennen nykyistä opiskelijaelämääni minulla oli takana pakolliset yhdeksän vuotta peruskoulussa, kolme vuotta lukiossa, yhden talven vierailu AMK:ssa ja kolme vuotta yliopistolla. Ottaessani kandin paperit ulos yliopistolta, olin 25-vuotias ja käyttänyt 65 prosenttia elämästäni jonkinlaisen koulunkäynnin merkeissä – ei siis ihme, että maisteriopinnot jäivät aloittamatta kun työelämä tempaisi mukaansa.

Koulutusputkea seurannut vuosikymmen toimistorottana oli hyvää aikaa, ja opetti arvostamaan arjen peruspilareita:

  • Säännöllinen päivärytmi
  • Riittävä ravinto
  • Riittävä uni

Oikeastaan nämä ovat osittain päällekkäisiä, toinen täydentää toistaan tai on toisen edellytys. Pääsääntöisesti itsenäisesti opiskelevalla opiskelijalla on paljon vapauksia mutta halutessaan näistä peruspilareista pystyy pitämään kiinni – ja ainakin minun kohdallani niistä myös täytyy pitää kiinni, jotta homma etenee.

ATPL-teoriat ovat kohtalaisen laaja paketti. Oman edistymisen näkeminen auttaa jaksamaan.


Vaikka pidän 36-vuotiaana itseäni edelleen nuorukaisena, olen setämies-kaartia suhteessa useimpiin opiskelutovereihini kuuluessani samaan ikäluokkaan monien opettajiemme kanssa. On kuitenkin mukava huomata, että vanha koira oppii uusia temppuja kun tarpeeksi yrittää: esimerkiksi muutamat aeromystiikan kaavat tuntuivat aluksi sangen kryptisiltä, kun niitä yritti tankata kirjasta päähän mutta 1500 harjoituskysymystä myöhemmin ne ovat itsestäänselvyyksiä, kun niitä on muutaman kerran soveltanut paperilla ja yrittänyt johtaa tutummista kaavoista.

Se onkin aina pienen tuuletuksen paikka, kun uuden kaavan soveltaminen onnistuu harjoitustehtävässä tai joku vaikealta tuntunut kysymystyyppi menee ensimmäisen kerran oikein. Tätä oivaltamisen nautintoa osaa nyt yhden työuran jälkeen arvostaa paremmin, kuin aikanaan yliopistolla kun takana oli vuosikausia pelkkää opiskelua enimmäkseen ei-kiinnostavista oheisaineista.

Leijonanosa teorioista opiskellaan itsenäisesti etänä, joten olen yleensä kotona laittamassa välipalaa ja auttamassa läksyissä kun esikoisemme tulee koulusta. Siinä samalla olen päässyt aitiopaikalta seuraamaan, miten hän oppii ja ymmärtää uusia asioita – kuten yleisesti tiedetään, tapoja on lähes yhtä monta kuin opiskelijoitakin.

Viidesluokkalaisemme opintoja seuratessa on ollut myös mukava huomata, kuinka monet jo peruskoulussa opeteltavat asiat aikanaan kytkeytyvät käytännön elämään – esimerkiksi maantieto ja matematiikka raapaisevat samoja aiheita, mihin nyt omissa opinnoissani pääsen syventymään. Mukava synergiaetu sekin, että samalla kun itse saan kerrata perusteita, voin entisen tai tulevan ammattini kautta perustella juniorille, mitä käytännön sovelluksia kulloinkin opeteltavalla asialla on.

Kun teoriat aikanaan loppuvat, tulee minulla ikävä yhteisiä välipala- ja läksytuokioitamme. Onneksi arkivapaat kuuluvat työn luonteeseen. 

Lähdön tunnelmaa, osa 2

Kokosin muuttokuormaa Helsingistä viimeksi marraskuussa, ja taas on kassit täynnä kampetta. Tällä kertaa kassit ovat vähän isommat kuin viimeksi, koska en ottanut vuokravarastoa Helsingistä – hukkasin kaikki väliaikaisiksi tarkoitetut huonekalut pois ja seuraavan kerran kun hankin asuntoa periferiasta on sen tarkoitus olla pysyvämpi työasunto, jossa myös muu perhe voi tarvittaessa yöpyä satunnaisesti. Eli sellainen ihan oikea asunto, johon ei raijata HOAS-kirppiksen tahraista työtuolia, puoliksi rikkinäistä jalkalamppua ja nitisevää sänkyä.

Edessä on pieni tauko ennen paria viimeistä simusessiota ja mittarikoulutuksen lentokoneella suoritettavaa osuutta, joiden jälkeen ATPL-teoriat alkavat virallisestikin. Tokihan niihin on jo hieman varaslähtöä tässä otettu, aineistoa kun on saatavilla monestakin lähteestä. ATPL-teorioihin kuuluu kolme lyhyttä lähiopetusjaksoa joiden välillä on aina useampi viikko itsenäistä opiskelua, joten seuraavaan puoleen vuoteen ei tarvitse viettää montaakaan yötä poissa kotoa.

Paluu periferiaan

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, pätee myös toiseen PIC-harjoitusleiriin kotikentälläni Rovaniemellä. Tämä sessio oli sikäli aika mielenkiintoinen, että kentällä oli erinäisistä syistä poikkeuksellisen tiukat turvatoimet.

Jälkikasvukin kävi kyydissä lyhyen paikallislennon verran.

Normaalisti kulkuluvallinen yleisilmailija saa kulkea koneelle itsenäisesti mutta nyt asematasovalvojan täytyi olla näköetäisyydellä alueelle tulosta aina siihen asti, kun kone lähti rullaamaan kohti kiitotietä. Asematason työntekijät kyllä vakuuttelivat, ettei mopokuskin vahtiminen harmita mutta oli minulla vähän vaivaantunut olo, kun heitä piti juoksuttaa avaamaan ovia ja valvomaan tankkauksia.

Mainituista poikkeusjärjestelyistä johtuen myös pysäköinti oli poikkeavassa paikassa, minkä vuoksi sain suuren maailman tyyliin Follow Me -auton palvelua pariinkin otteeseen. Se oli kyllä melko jyhmeää.

Parkkipaikat löytyivät, ovet aukesivat ja kaikki meni muutenkin hienosti – kiitokset vielä EFROn väelle tätäkin kautta, jos joku sattuu lukemaan. Viimeisenä aamuna oli oikeastaan melko haikeaa kävellä platan yli koneelle, todennäköisesti en ehdi mopon kanssa enää Rovaniemelle kurssin aikana koska päällikkölentoja on sen verran vähän jäljellä.

Suunnitellessani paluulentoa periferiaan, eli Helsinkiin, eläkkeellä oleva isäni pyysi päästä mukaan. No mikäpä siinä, pitkä istunto ahtaassa koneessa mutta onpa ainakin juttuseuraa ja kartanpitäjä.

Lähdimme Rovaniemeltä maanantaiaamuna, ensimmäinen etappi oli Oulu jossa tankit täyteen ja pieni loikka Ylivieskaan lounastauolle ja tuttavia tapaamaan. Ylivieskasta suunta kohti Jyväskylää, välillä läpilasku Kivijärven kentälle ja siitä kohtalaisen vilkkaasti liikennöidylle (ilmavoimien Vinkat lähtivät juuri harjoituskierrokselle) Tikkakoskelle tankkaamaan ja taukoilemaan. Jyväskylästä vielä mutka Halliin läpilaskua varten ja siitä Malmille. Reissulta tuli taas muutama uusi täppä valloituskarttaan sekä roppakaupalla kokemusta.

Äijän kanssa perillä Malmilla.