Avainsana: Bucket List

Unboxing

Kurssi alkoi uudestaan eilen, ja tässä postauksessa onkin kahdenlaista unboxingia – sekä vertauskuvallista yhtiökurssin aloittelun merkeissä, että ihan konkreettista virkapukupaketin avaamista. Aloitetaan jälkimmäisestä, koska kuva on kiva tässä postauksen alussa ja vertauskuvan valokuvaaminen on hankalaa.

Pilotin aloituspaketti purettuna pukuhuoneen penkille.

Kaksi vuotta sitten sovitetut ja tilatut työvaatteet olivat toimistolla odottamassa ja tässä iässä olevaa miestähän ohuesti jännittää, että vieläkö ne sopivat päälle. Sain tänään pukukaapin myötä paikan varusteiden varastoinnille, joten oli aika ottaa paketti haltuun ja ruveta tutkimaan, pitääkö lähteä salille tai uudelle sovituskierrokselle.

Kuten useimmissa lentoyhtiöissä on tapana, myös Norra tarjoaa työvaatteet lentävälle henkilökunnalle. Poikapiloteilla pakettiin kuuluu kahdet housut, nippu kauluspaitoja, puvuntakki sekä päällystakki, lakki, pari kravattia, neule, kaulahuivi, sekä olkapoletit ym. lisävarusteita. Tyttöpilottien ja matkustamohenkilökunnan varusteissa on joitakin poikkeuksia, joita en osaa eritellä. Kamppeet käytiin sovittamassa ennakkoon vaatetoimittajalla, joka teki tarvittavat muutokset ja toimitti valmiin setin työmaalle. Itse pitää hommata mm. kengät, hanskat ja laukut, mutta näitä varten saadaan ns. varusteraha.

Ai että miten ne istuivat? Kiitos kysymästä, housut mahtuivat hyvin kiinni, vaikka kotona on viime aikoina ollut turhankin hyvät ruoat (kiitos Ruokaboksi-palvelun sekä kokkaamisesta innostuneen tyttären). Pieni silitysurakka näiden kanssa on vielä edessä, mutta sen ehtii hoitaa lähempänä ensimmäisiä lentoja.

Vähän yllättävää oli, että virkapuvun pukeminen päälle ei aiheuttanut isompaa tunnereaktiota. Mitä nyt sen, että innostuin kirjoittamaan tämän postauksen. Otin vain yhden tylsän peiliselfien, kun pitihän nyt vaimolle ilmoittaa, että maha ei ole kasvanut viimeisen kahden vuoden aikana. Tänne en sitä kuvaa kehtaa julkaista.

Univormu mielletään tärkeäksi osaksi lentäjän ammattia ja tokihan se oli mukava viimein vetää päälle, mutta ei se ollut sellainen ”lapsuuden haaveiden täyttymys”, mitä olisi voinut kuvitella. No ehkä se tuntuu erilaiselta sitten, kun ollaan menossa ensimmäiselle työlennolle – mene ja tiedä. Omalla bucket listilläni kyllä olikin mainittuna ”lentäminen palkkaa vastaan” eikä ”univormun pukeminen” – jälkimmäinen olisi ollut paljon halvempaa ja helpompaa hoitaa vuokraamalla naamiaisasu.

No sitten se toinen unboxing-juttu, eli kurssin aloitus. Mikäpä tässä, oli mukava tulla takaisin ja saada vanha kulkukortti kaulaan. Moni asia on ennestään tuttua ja sikäli helpottaa alkuvaihetta, mutta usein huomaa oppivansa myös jotakin täysin uutta – kuten aina näissä hommissa. Jotain on voinut muuttuakin, mutta useimmat varmaan vain menivät ohi ensimmäisen kerran informaatiotulvassa.

Koulutus on lähtenyt liikkeelle kutakuinkin samoissa merkeissä kuin viimeksi, runsaasti PowerPointteja sekä aivan liikaa automaattikahvia. Aiheet ovat yhtä mielenkiintoista kuin ensimmäisellä kerralla, eikä ole vielä yhtään hetkeä harmittanut olla täällä.

Helikopteri lensi pois ämpäri­listalta

Aina välillä käy niin, että päämäärätön hallilla norkoilu kannattaa.

Alkuperäinen suunnitelmani oli käydä aamun simusession jälkeen heittämässä pieni maisemakeikka erään sukulaisen kanssa mopo-Cessnalla, mutta enpä muistanut lepoaikamääräyksiä ennen kuin koulun tietojärjestelmä herjasi niistä – edellisen päivän lento oli sen verran pitkä ja päättyi myöhään illalla, että tänään ei olisi asiaa taivaalle. Paitsi matkustajana.

Hieman harmistuneena ilmoitin kyytiläiselle, että reissu siirtyy toiseen kertaan ja lähdin legendaariseen Malmin Pyöreään syömään. Siinä lihapullia mutustellessani kypsyi ajatus, että lounaan jälkeen voisi mennä hallille järjestelemään illalla huonolle tolalle jääneen paperilokeron ja samalla fanittelemaan heitä, jotka pääsevät lentämään tänään.

Hallilla eräs helikopterikurssin oppilas teki lähtöä kertauslennolle opettajan kanssa. Kun kiinnostus kopterikyytiin tuli puheeksi ja lentolaitteen tankkaustilanne sen mahdollisti, meille teoriajaksoilta tuttu lennonopettaja lupasi minun ja erään toisen ”tönkkösiipioppilaan” tulla takapenkille painolastiksi. Aivan käsittämättömän siistiä!

Olo oli kuin lapsella jouluaattona, sillä olen kohtalaisen pitkään halunnut päästä kopterin kyytiin katsomaan, miltä avitaatio näyttää vispiläkulkijan näkökulmasta. Aikanaan ilmavoimien varusmieskurssiin olisi kuulunut tutustumislento pikkukopterilla, mutta se meni minulta ohi päällekkäin sattuneen viisaudenhammasoperaation vuoksi – tänään lepoaikamääräysten aiheuttama maadoitus mahdollisti kopterikokemuksen, jolloin maadoitusten ja helikoptereiden tasapaino täyttyi minun kohdallani.

Lento oli varsin lyhyt mutta riitti antamaan vähän käsitystä siitä, minkälaista kopterilla operointi on. Kiitokset vielä asianosaisille – hieno elämys.

Vajaaksi jää

PIC-lentovaiheen alkaessa asetin puolileikilläni tavoitteeksi bongata kaikki Suomen viralliset lentopaikat ja laskeutua mahdollisimman monelle. Ihan kaikille en pystyisi laskeutumaan kahdesta syystä:

  1. Jopa mopo-Cessna on liian iso kone kaikkein pienimmille ultrakentille, ainakin koulun suunnitteluminimeillä katsottaessa.
  2. Koulu ei varsinaisesti kannusta laskeutumaan nurmi- tai sorakentille, joten jätän tässä kohtaa ne suosiolla pois laskuista.

Tätä kirjoittaessani minulla on bongattuna 65 kenttää 88 mahdollisesta ja laskettuna 47/70 (reaaliaikainen seuranta täällä). Päällikkölentoja on jäljellä enää 11 tuntia, eli vajaaksi jää – pitänee käydä kiertämässä puuttuvat kentät vaikka vuokrakoneella sitten joskus, kun olen isompi ja vähän vähemmän köyhä.

Jälkikäteen tarkastellessa projekti oli hieman yllättäen aivan toteutuskelpoinen kurssiin sisältyvien lentotuntien puitteissa. Mitä onnistuminen sitten olisi vaatinut? Seuraavassa muutama vinkki, jos joku muukin on tällaisesta huvituksesta innostunut.

  • Pohjois-Suomen kenttiä ei mitenkään ehdi kiertää näin hitaalla koneella pelkästään Etelä-Suomesta operoitaessa, eli lentoleiri (tai jopa pari pätkää) pohjoisessa on aivan ehdoton edellytys. Tämä meni minulla muuten putkeen, mutta syksyn reissulla oli paljon huonoja kelejä ja keväällä osa kentistä oli vielä lumen peitossa, ja sen myötä laskukelvottomia.
  • Melkein joka reissulla tulisi saada uusi rasti listalle (tai mielellään useampikin), jos poistuu harjoitusaluetta kauemmas. Laskukierrosta ja harjoitusaluettakin kestää lentää koska ne keikat ovat niin lyhyitä, että tiimaa ei juuri pala – minun ”virheeni” oli, että ajoin muutaman kerran liikaa Rovaniemi-Kemi ja Rovaniemi-Oulu -välejä. 
  • Siirtymät kannattaa reitittää matkalle osuvien kenttien kautta, mikä on myös tosi mukavaa – muutama läpäri reitin varrella rytmittää mukavasti pitkää lentoa. Tuossa minun luvussani lasketuista kentistä todella suuri osa on näitä matkan varrella läpilaskettuja kenttiä.
  • Lentokonebensan saanti on nykyään yllättävän hankalaa ja vaatii huolellista suunnittelua, ettei reissussa käy nolosti. NOTAMit kannattaa ihan oikeasti tarkistaa ennen lähtöä – minun piti parikin kertaa suunnitella koko reitti uusiksi kun lähtöpäivän aamuna kävi ilmi, että suunnitellulla tankkauspaikalla on polttoainemittari rikki tai jokin muu yllättävä este.

Kaikkein tärkein vinkki on, että bongausprojektia ei kannata ottaa liian vakavasti. Vaikka tavoite jää minulla vielä toistaiseksi täyttymättä, niin joka reissulta tarttui mukaan oppia ja kokemusta – sehän tässä kuitenkin pääasia on. Ja lentämisestä nauttiminen.

Parisuhdeaikaa ja ikimuistoiset bongaukset

Jokainen ruuhkavuosia elävä tietää, että lasten, työn, harrastusten, ja kaiken muun oheistoiminnan yhteyteen on välillä vaikeaa saada mahtumaan kahdenkeskistä aikaa puolison kanssa – arkea meilläkin, vaikka olen ollut koko talven kotona etäopintojen parissa. Tilanteen korjaamiseksi vietimme sunnuntaina vaimoni kanssa viisi tuntia lentävässä säilykepurkissa (+ tankkaustauot päälle), mikä oli pisin kahdenkeskinen ajanjakso ainakin vuoteen.

Suomen muotoisen järven päällä (Neitokainen, Kittilä)

Lentoretki suuntautui pohjoiseen, tavoitteena oli valloittaa Suomen pohjoisin säännöllisesti liikennöity kenttä Ivalo (EFIV) ja bongata samalla legendaariset Jäkäläpään (EFJP) sekä Martiniiskonpalon (EFMP) tunturikentät, suljettu Vuotso (EFVU) ja mahdollisesti tehdä läpilasku Pokkaan (EFPA). Alkuperäinen reittisuunnitelma meni vielä aamulla uusiksi kun Ivalon NOTAM kertoi paikallisen bensapumpun olevan epäkunnossa – suoran lennon sijaan piti käydä vielä paluumatkallakin Kittilässä tankkaamassa. Maisemat olivat komeat, retkieväät maistuivat ja etsityt tunturikentät löytyivät, joten reissu oli kokonaisuudessaan huikea menestys vaikka Pokassa ei pokka riittänyt läpilaskuun kiitotiellä olevien kinosten vuoksi.

Ivalossa oli sangen rauhallista.

Jäkäläpää. Nuolen osoittama punainen täplä on EFJP:n kotimaan terminaali.

Kaikki kentät Kajaanin pohjoispuolella on tämän lennon jälkeen vähintään bongattu, prosenttilukema koko Suomen osalta on nyt 70.

54 prosenttia tavoitteesta

Minulla on tavoitteena vähintään bongata kaikki viralliset lentopaikat Suomessa. Ihan pienimmille ultrakentille ei edes mopo-Cessnalla ole asiaa mutta yritän myös tehdä läpilaskun niin monelle kuin mahdollista. Homma tuskin tulee valmiiksi nyt opintojen aikana mutta tätähän voi jatkaa sitten vaikka työn ohessa.

Kenttien kartoittamisessa lentopaikat.fi-sivusto on ollut korvaamaton apu. Lentopaikat.fi:n sekä Wikipedian avulla olen laatinut taulukon projektin seuraamiseen ja tätä kirjoittaessani omassa taulukossani on bongattuna 49/91, eli 54 prosenttia Suomen virallisista lentopaikoista. Vähintään läpilasku on tehtynä 33 eri kentälle.

Ja koska tykkään väsätä tilastoja ja kuvaajia, ylläpidän myös karttaa valloituksistani. Huvinsa kullakin.

Jumpseat!

Parin viime vuosikymmenen aikana lentoliikenteessä on tiukennettu monia turvallisuuskäytäntöjä, joista ilmailuintoilijoita eniten harmittaa erittäin rajoitettu pääsy ohjaamoon. Olen matkustanut aiemman työni myötä ihan kohtuullisen määrän reittilennoilla mutta aina siellä takapenkillä, jolloin ohjaamon lumoavat nappirivistöt sekä niiden välissä taianomaisesti hohtavat lasimittarit näkee vain vilaukselta koneeseen noustessa ja sieltä poistuessa. Tällä kertaa pääsin ihastelemaan niitä vähän tarkemmin, ja aivan kaikessa rauhassa – ohjaamon kolmannelta istuimelta.

Ohjaamossa sijaitseva ns. jumpseat on lisäistuin, joka taitetaan sivuun kun sitä ei tarvita tai jos sen ohi täytyy päästä kulkemaan. Vastaavia jumpseat-istuimia on myös matkustamon puolella matkustamohenkilökuntaa varten, koska heillekin tarvitaan istumapaikat nousun ja laskun ajaksi mutta kiinteille istuimille ei olisi käyttöä matkalentovaiheessa.

Ohjaamon jumppari – tai jumpparit, joissakin koneissa niitä on parikin – ovat olemassa esim. koulutustarpeita varten mutta käytännössä yleisin käyttötapa on, että koneella matkustava lentoyhtiön työntekijä istuu sillä ja vapauttaa vastaavasti paikan jollekin tavalliselle asiakkaalle. Tässä tapauksessa olin ostanut lipun aivan normaalisti mutta koska olen kyseisen lennon operoinnista vastanneen Norran ns. ab initio -lentäjäopiskelija*, kysyin ennen matkaa, että voisinko päästä jumpparille seuraamaan lennon kulkua ohjaamossa – ja sehän järjestyi!

*) Kun lentoyhtiössä on tarvetta uusille piloteille, paikkoja tarjotaan yhtiön ennakkoon valitsemille ab initio -opiskelijoille ennen kuin ne laitetaan vapaaseen hakuun. 

Jumpseat on periaatteessa vähän epämukava paikka, tilaa on todella vähän ja istuimelle pääsy vaatii pientä akrobatiaa, mutta erinomainen sijainti korvaa monta puutetta. Tässä konetyypissä (Embraer 190) jumppari on normaalisti taiteltuna seinälle kapteenin istuimen taakse, josta se käännetään ohjaamon oviaukon eteen ennen käyttöä. Istuin on hieman korkeammalla kuin ohjaajien istuimet, joten siinä istuva näkee mainiosti lähes kaikki ohjaamonäytöt sekä ohjaajien toimenpiteet eri tilanteissa. Näköala ulos kärsii hieman kattopaneelien vuoksi mutta kyllä sinnekin kohtuullisesti näkee. Jumpparille on myös oma headset eli istuimen käyttäjä pystyy tarvittaessa keskustelemaan ohjaajien kanssa ja voi halutessaan myös seurata radioliikennettä.

Tässä vaiheessa koulutusta olen (vapaa-ajallani) katsonut jo normaali-ihmisen mielestä tolkuttoman määrän liikennekoneissa kuvattuja cockpit-videoita YouTubesta, joten lennon vaiheet ovat periaatteessa tuttuja. Siitä huolimatta oli aivan käsittämättömän siistiä kuulla lennonjohdon lähtöselvitys omista kuulokkeista ja nähdä lähietäisyydeltä ikoninen kaasukahvojen liike, jonka mukana moottoreiden kierrokset nousevat. Kuulla maagiset taikasanat ”vii van, routeit” ja tuntea, kuinka renkaiden tärinä ja melu vaimenevat, kun metallilintu nousee taivaalle…

Okei, meni jo aika runolliseksi mutta yhtään vähempi ei olisi läheskään tarpeeksi.

Toinen klisee mitä ei voi tarpeeksi hehkuttaa on matkalentokorkeudessa ohjaamosta aukeava näköala. Matkustamon kurkistusaukot eivät anna minkäänlaista käsitystä siitä, minkälaisia maisemia putken nokalla pääsee katselemaan. Puolipilvistä Keski-Suomea ääneen ihastellessani koneen kippari tuumasikin, että kyllä tästä kannattaa se satatonnia maksaa, mikä koulutukseen uppoaa.

Kotimatka Embraerin ohjaamossa oli kertakaikkisen hieno kokemus, kiitokset vielä Norran toimistolle sekä koneen miehistölle sen mahdollistamisesta. Nyt on yksi bucket list -kohta vähempänä ja täytyy sanoa, että tämä meni ilmailukokemusten listalla kolmen kovimman jutun joukkoon. Ehkä sitten aikanaan ensimmäinen kerta liikennekoneen puikoissa menee tästäkin ohi?