Loppulähestymisestä parkkiruutuun

Tämä on kolmas ja viimeinen osa postaussarjassa, jossa kerrotaan ATR-reittilennon kulusta. Osa 1 löytyy täältä ja osa 2 puolestaan täältä.

Myös tätä tekstiä tulee pitää ainoastaan viihteellisenä, eikä sitä missään tilanteessa tule käyttää ATR-operoinnin opiskelussa virallisten tyyppikurssimateriaalien sijasta (tai edes rinnalla).

Heding, vorlok, äpprouts aamd

Jos siirtymä matkalennosta loppulähestymiseen oli suunniteltu ja toteutettu hyvin, päästään loppulähestyminen aloittamaan ilman vaakalentovaihetta, eli ns. continuous descent toteutuu. Aina tämä ei ole mahdollista liikennetilanteen tms. vuoksi, mutta yleensä siihen pyritään. Esimerkiksi Vantaalla ruuhka-aikana käytettävässä menetelmässä joudutaan ajamaan pitkiäkin vaakalentopätkiä, jotta koneet saadaan mahdollisimman tehokkaasti laskuun käytössä oleville kiitoteille. Joskus taas on tarpeen ylläpitää suurta ilmanopeutta mahdollisimman pitkälle, jolloin profiiliin suunnitellaan pieni vaakalentovaihe ennen loppulähestymistä, jossa ylimääräinen vauhti saadaan pois lyhyellä matkalla.

Yksi AT75:n hauskuuksista on, että autopilotti ei pysty vaihtamaan suoraan RNP/LNAV -moodista ILS:n lähestymismoodiin. Tämä tarkoittaa, että vaikka ILS-loppulähestymiseen on tarkoitus liittyä GPS-reittipisteen kautta, täytyy autopilotti heittää heading-moodille siksi aikaa, että autopilotin navigointidatan lähteeksi vaihdetaan perinteinen radiolaite (ILS) ennen lähestymismoodin kytkemistä. ATR-kuskit tuntevat tämän toimenpiteen ”Heding, vorlok, äpprouts aamd” -loruna.

Käytännössä homma menee siten, että ennen loppuosalle kääntymistä HDG asetetaan sopivaan hakukulmaan, rukkasvakiona 30 astetta sivuun loppulähestymislinjasta. ILS on valmiiksi viritettynä NAV-radioissa. Kun autopilotti lähtee kääntämään loppuosalle, PF vaihtaa autopilotin HDG-moodille (jolloin kaarto jatkuu samaan suuntaan), tökkää navigointipaneelin RNP-asennosta V/L-asentoon (VOR/LOC) ja esivalitsee eli ”armaa” autopilottiin APP-moodin. Kun lentolaite löytää suuntasäteen, autopilotin paneeliin syttyy LOC* sen merkiksi, että härveli sai vainun ja rupeaa ajamaan suuntasädettä kiinni. Ja jos oikein hyvin meni, sinne syttyy samaan aikaan myös liukupolkuun viittaava GS*, mutta se ei ole hirvee häppee, jos liuku löytyy vasta vähän myöhemmin. Ja välillähän kone ajetaan tarkoituksellakin reilusti liu’un alapuolelle (kts. edellä).

Finaali

Atikalla on täysin luvallista ajaa kaikki lentovaiheet käsityönä, mutta yksinkertaisuuden vuoksi tämän esimerkkilennon päättää autopilotilla ajettava ILS. Nyt ollaan siis tukevasti kiinni suuntasäteessä sekä liukupolussa, ja ajellaan mukavaa tyhjäkäyntiliukua kohti kynnystä, ilmanopeuden hidastuessa tasaiseen tahtiin.

Turvallinen nyrkkisääntö on, että jos kolmen asteen liuku otetaan kaukaa kiinni, niin 10 mailissa kestää hyvin olla n. 200 solmua ja 8 NM 180 kts, jonka jälkeen laskuasu otetaan ulos askelmerkeillä 6-5-4 (laippa 15, teline, laippa 30). Mikäli lähestymiseen on suunniteltu hidastusosio (loivennus tai vaakalento) tai kone on kevyt, näitä voidaan kiristää huomattavasti lähemmäksi. Kukin kuski tekee omat hienosäätönsä lähestymisen askelmerkkeihin ajan myötä ja omien preferenssiensä pohjalta, minkä lisäksi lentokohtaiset viilaukset tehdään aina koneen painon ja vallitsevan sään sekä liikennetilanteen mukaisesti. Jos arvio meni pieleen, hidastuvuutta voi vielä parantaa säätämällä lapakulmat hienommalle asetukselle, mikä tuottaa tyhjäkäyntitehoilla enemmän vastusta (ja melua).

Loppuosa EFHK 04L:lle (kuvattu jumpparilta – aktiivisena tässä kohtaa ei kuvailla)

Laskuasun tulee olla kokonaan ulkona ja nopeuden sekä lentoradan määrätyissä rajoissa ennen kuin kone laskeutuu alle 1000 jalan korkeuteen kynnykseltä mitattuna. Puhutaan ns. stabilisointikriteerien täyttymisestä. Mikäli kriteerit eivät täyty, tulee lähestyminen keskeyttää ja suorittaa ylösveto, ellei koneen päällikkö totea lähestymisen jatkamista turvallisemmaksi vaihtoehdoksi. Kun laskuasu on ulkona, luetaan vielä ilmassaolovaiheen viimeinen tarkistuslista (teline, laipat, sivuperäsimen liikerajoitin, tehovalitsimen asetus, ilmoitus matkustamoon).

Lasku

Lentämisessä vaikeinta on laskut – vanha viisaus pätee sekä matemaattisiin että fyysisiin laskuihin. Autopilotilla lentäessä kuskin tehtävänä on valvoa autopilotin toimintaa ja säätää tehot siten, että tavoitenopeus säilyy mahdollisimman tarkasti. Puuskaisessa kelissä tämä käy työstä – tyynellä säällä riittää, kun tehot laittaa sopivaan arvoon (yleensä n. 25% TQ) ja pitää siinä kynnykselle asti.

Jokaiseen mittarilähestymiseen on määritelty minimikorkeus, jossa rata tai lähestymisvalot pitää viimeistään saada näkyviin. Autopilotti-ILS:ssä PM väijyy korkeusmittaria ja ilmoittaa ”approutsing minimums” 100 jalkaa ennen minimiä. PF taas katselee ikkunasta ulos ja huikkaa ”laits, twelv o klok” kun valot näkyvät edessä. Tai tuulisena päivänä kello voi olla vaikkapa 11 tai 1. Jos valoilmoitusta ei tule, PM toteaa ratkaisukorkeudessa ”minimums” ja PF suorittaa ylösvedon. Ylösvedon jälkeen luetaan uudestaan climb-lista ja mietitään, että kannattaako yrittää toisen kerran vai lähdetäänkö suoraan varakentälle, jossa on parempi sää.

Jos kenttä tuli näkyviin ja lennonjohdolta on saatu laskeutumislupa, PF toteaa ”länding”. Viimeistään 160 jalan (tai CAT II 50 jalan) korkeudessa PF toteaa ”autopailot kams off” ja klikkaa ratista löytyvää isoa punaista nappia, jolloin kaiuttimista kuuluu se kaikkein kaunein ääni nimeltään cavalry charge, jolla lentolaite ilmoittaa jatkossa noudattavansa ohjastajan manuaalisia komentoja. Yleensä autopilotti otetaan pois jo huomattavasti aiemmin, jos rata tulee näkyviin ajoissa.

Lähestymisen aikana ilmanopeutena on pidetty VGA:ta (ns. ylösvetonopeus), joka on useimmiten 120 solmun paikkeilla. Hieman ennen kosketusta nopeutta lähdetään varovasti laskemaan kohti VREF- eli kosketusnopeutta, joka on keskimäärin 105 solmun tuntumassa. 50 jalan kohdalla radiokorkeusmittari alkaa huutamaan ”fifti-footi-thööti-tweni-ten”, ja huutojen tahdista oppii nopeasti kuulemaan, että meneekö hyvin vai tosi hyvin. Keskimäärin 20 jalan korkeudella tehot vedetään tyhjäkäynnille ja pienen loppuvedon jälkeen päätelineet osuvat asfalttiin enemmän tai vähemmän pehmeästi. Yllättävää kyllä, mutta siisti laskeutuminen ihan tyyneen keliin on huomattavasti vaikeampaa, kuin lasku muutaman solmun sivutuuleen, jolloin Maapallon voi ottaa vastaan pienen kallistuksen kanssa, yksi teline kerrallaan. Ja tässä kohtaa on pakko myös mainita, että äärimmäisen pehmeä kosketus ei ole läheskään aina hyvän laskun merkki, mutta tämä aihe ansaitsee kokonaan oman postauksensa joskus myöhemmin.

Isompiin koneisiin tottuneille näyttää kuulemma hurjalta, kun ATR:n nokka osoittaa melkein suoraan kohti kiitotietä lähestymisen aikana. Lisäksi matalalla sijaitseva ohjaamo on saanut yhden jos toisenkin jumppariensikertalaisen vähän säikähtämään, että laskeutuuko tämä nokkapyörä edellä vai mikä on homma nimi, koska näkymä ulos poikkeaa aika paljon siitä, mitä se on isomman koneen ohjaamossa. Sillä silmäkorkeudella missä ATR-kuski vasta suunnittelee loppuvetoa, isomman raudan kuski on jo maassa.

Laskukiito ja sisäänrullaus

Atikan lentäminen ei todellakaan lopu siihen, kun pyörät koskettavat maata. Kuten lähdössä, ylätasokone on herkkä sivutuulelle myös laskussa, ennen kuin nopeus laskee riittävän pieneksi. Ohjaamossa tämä tarkoittaa, että rattia pitää kääntää reippaasti sivutuuleen, tai muuten kone lähtee nostamaan siipeä ja kampeamaan nokkaa tuulta kohti, mikä voi johtaa epämiellyttävään mutkitteluun ennen vauhdin hidastumista.

Kun kone aistii Maapallon pinnan laskutelineitään vasten, tehovivuissa oleva ns. Idle Gate aukeaa ja mahdollistaa tehovipujen vetämisen Flight Idle -asennosta Ground Idle -puolelle, eli tehot voidaan maassa asettaa pienemmälle asetukselle, kuin ilmassa. PF vetää tehot pois, tarvittaessa reverssille asti, ja jarruttaa tarpeen mukaan myös polkimilla. Sopivassa kohdassa kapteeni ilmoittaa ”mai kontrols”, mikä on perämiehelle merkki ottaa vastuu ratista kapteenin ottaessa vastuun nokkapyöräohjauksesta. Yleensä tämä tapahtuu 70 solmun hujakoilla, mutta tilanteesta riippuen nopeus voi vaihdella. Mikäli peris oli lentovuorossa, tämä kontrollien vaihto tarkoittaa vain vasemman käden ottamista pois tehovivuilta, koska rattihan oli kädessä jo muutenkin.

Nopeuden laskiessa riittävän alas, kapteeni pyytää laskun jälkeiset toimenpiteet (mm. laippojen nosto ja ohjainten lukitus). Kiitotien vapauttamisen jälkeen perämies ottaa vastaan rullausselvityksen ja lukee laskun jälkeisen tarkistuslistan. Mikäli rullausreitti on kovin pitkä ja olosuhteet otolliset, voidaan toinen moottori sammuttaa jo sisäänrullauksen aikana.

Pysäköinti ja sammutus

Parkkiruutuun saavuttaessa moottoreiden vuodatusilma kytketään pois päältä hieman ennen pysähtymistä, minkä matkustamossa huomaa ilmanvaihdon äkillisenä vähenemisenä. Kun kone on pysäköity, kippari antaa sammutuskäskyn ja peris aloittaa toimenpiteet lepuuttamalla potkurit, jolloin lapakulmat kääntyvät normaalista asennosta alla olevassa kuvassa näkyvän asennon mukaisesti ”menosuuntaan”. Potkureiden lepuutus voi heilauttaa konetta voimakkaastikin, jolloin liian kiireellä noussut matkustaja kolhii itsensä – tämän vuoksi turvavyön merkkivalo sammutetaan vasta lepuuttamisen jälkeen, ja merkkivaloa olisi myös erittäin tärkeää noudattaa, vaikka kone on jo kertaalleen pysähtynyt.

Moottoreiden jäähdytyskäyttö kestää vähintään 30 sekuntia, ennen kuin ne sammutetaan. Ennen viimeisen moottorin sammutusta koneeseen pitää kuitenkin kytkeä maavirta, ettei koko härveli pimene generaattorin lakatessa tuottamasta sähköä. ATR-peristen normaaliin urakiertoon kuuluu, että vähintään kerran unohtaa laittaa maavirran päälle ennen sammutusta, jonka jälkeen pimeässä ohjaamossa hehkuu vain häpeästä punainen naama. Molemmissa tapauksissa sammutuksen jälkeen luetaan vielä pysäköintilista (pysäköintijarru on päällä ja tietyt laitteet on sammutettu).

Mukavan lentopäivän päätteeksi pienet ATR:t peitellään tuuti-paapimaan.

Jälkitoimet

Pysäköintilistan valmistumisen jälkeen kumpikin pilotti hoitaa lentoon liittyvät toimistohommat, joita kapteenilla on yleensä huomattavasti enemmän. Mikäli työvuoro jatkuu vielä toisella lennolla, valmistelut aloitetaan välittömästi – kääntöajat ovat parhaimmillaan vain 20 minuuttia, joten maassa ei yleensä ole hetkeäkään joutoaikaa.

Jos vuoro päättyy, ohjelmassa on oman lentopäiväkirjan jälkeen omien tavaroiden kerääminen mukaan ja ohjaamon tarkistaminen, että seuraavan miehistön on sinne mukava tulla. Mikäli uusi porukka ei ole jo ovella valmiina, kone laitetaan virrattomaksi viimeisen matkustajan poistuttua. Tähänkin on toki oma tarkistuslistansa, jotta herkät avioniikkalaitteet pimenevät hallitusti.

Kun kaikki on valmista, koneesta poistutaan hyvässä järjestyksessä – kapteeni yleensä viimeisenä – ja kiitellään kollegoita mukavasti sujuneesta työvuorosta. Monesti joko tekniikka, maahuolinta, tai siivoustiimi jää koneelle touhuamaan miehistön poistuttua, mutta muussa tapauksessa viimeinen sammuttaa loputkin valot ja sulkee oven perässään.


Toivottavasti tätä postaussarjaa oli yhtä mukavaa lukea, kuin kirjoittaa! Palautetta ja aihetoiveita otetaan mielellään vastaan myös jatkossa, mutta on olemassa kohtalainen todennäköisyys, että seuraavassa jutussa ei puhuta ATR:stä.

Mustikkamehusta loppulähestymislinjalle

Tämä postaus on suora jatko-osa aiemmalle, jossa kerrottiin ATR-reittilennon kulku koneelle saapumisesta aina lentopinnalle sata asti.

Tätäkin tekstiä tulee pitää ainoastaan viihteellisenä, eikä sitä missään tilanteessa tule käyttää ATR-operoinnin opiskelussa virallisten tyyppikurssimateriaalien sijasta (tai edes rinnalla).

Mustikkamehua ja vettä

Turvavyön merkkivalon sammuttua matkustajien on suositeltavaa pitää turvavyö kiinni aina, kun he istuvat paikoillaan, koska odottamatonta turbulenssia voi ilmetä koska tahansa. Nyt asiakkaiden on kuitenkin mahdollista käyttää koneen viihtyisiä saniteettitiloja sekä nauttia kuppi legendaarista mustikkamehua, mikäli lento on riittävän pitkä – osa ATR-reiteistä kun on niin lyhyitä, että varsinaista tarjoilua ei suoriteta.

Tässä vaiheessa ohjaamossakin yleensä rentoudutaan hieman ja avataan olkavyöt. Pinnalle sata asti on käytössä ns. sterile cockpit, eli ohjaamossa puhutaan ainoastaan lennon suorittamiseen liittyvistä asioista, mutta pinnan sata jälkeen voidaan vapaasti arvailla tämänkertaista miehistöruokaa tai vaihtaa kuulumisia, jos ennen lähtöä ei vielä ehditty – olettaen toki, että lennonjohto ei anna uusia selvityksiä tai vaikkapa reitillä oleva ukkospilvi vaadi kurssimuutosta.

Yleensä aika pian turvavyön merkkivalon sammuttua tulee myös puhelu takaa, että tuodaanko ruokaa tai kahvia heti nyt, vai ehkä vasta vähän myöhemmin. Useimmiten ohjaamo syö heti kun mahdollista, koska tässä vaiheessa lentoa työkuorma on matala ja määränpään lähestyessä se kasvaa huomattavasti.

Matkalento

Matkalento on sikäli erikoinen vaihe, että ainakaan meillä siihen ei normaalioperoinnissa kuulu yhtään tarkistuslistaa. Lennolla käytettävä matkalentokorkeus riippuu reitin pituudesta (Tallinnaan mennessä ei yleensä nousta pintaa 90 ylemmäksi), koneen painosta (painavalla koneella ei välttämättä pääse kovin korkealle), ilman lämpötilasta (kylmällä suorituskyky mahdollistaa korkeammalla lentämisen), ylätuulista (jos ylhäällä tuulee kovasti nokkaan, ei sinne kannata kiivetä kyntämään – ja myötätuulessa toisin päin) sekä aikataulutilanteesta (jos lähtö viivästyi, voidaan tarvittaessa jäädä alemmas ja lentää hieman kovempaa suuremman polttoaineenkulutuksen hinnalla).

Tyypillisesti ATR:n matkalentokorkeus vaihtelee lentopintojen 160 ja 250 välillä. Atikalla pinta 160 antaa parhaan tosi-ilmanopeuden (TAS) ja kuluttaa enemmän polttoainetta, kun taas 250 on polttoainetaloudellisin pinta, mutta sinne pääsyä voi rajoittaa suorituskyky (painava kone ja lämmin sää) tai sinne ei vain kannata kiivetä kovan vastatuulen vuoksi. Joskus voidaan joutua lentämään matalalla myös ylempänä ilmenevän jäätämisen vuoksi, mutta Suomessa tämä on melko harvinaista.

Kun haluttu matkalentokorkeus vihdoin saavutetaan, ohjaamossa ei tarvitse kuin kääntää tehovalitsin matkalentoasentoon ja määrittää tavoitenopeus, johon matkalennon aikana tähdätään. Jos aikataulutilanne sallii, voidaan matkalla ajaa vähän hiljempaa (esim. 170…185 solmua) ja vetää tehokahvoja hieman taakse, mutta operoinnin luonteen vuoksi tähän on valitettavan harvoin mahdollisuutta ja tavoitteeksi asetetaan usein ”target 235”, eli niin kovaa, kuin matkalentotehoilla sattuu tänään kulkemaan.

ATR:llä voidaan pinnan 160 yläpuolella lähes poikkeuksetta ajaa ”tehot notchissa” ilman pelkoa ylinopeudelle menemisestä, mutta esim. suihkaripuolella tilanne on toinen ja siellä onkin mm. autokaasua ja muuta hienoa tekniikkaa auttamassa. Matkalentovauhti täysillä tarkoittaa siis, että tehot jätetään notchiin* ja mittari-ilmanopeus pyörii jossain 185-220 välillä, riippuen edellä mainituista muuttujista.
*) ”Notch” on tehokahvojen asento, jossa jousikuormitteinen pylpyrä muljahtaa loveen eli ”notchiin”, joka estää kahvojen tahattoman liikkumisen. Tässä asennossa moottorit antavat tehonvalitsimesta riippuvan vakiotehon, jonka mukaan kaikki suoritusarvot on laskettu.

Lennon pituudesta riippuen ennemmin tai myöhemmin on aika myös suunnitella, millaisella profiililla matkalentokorkeudesta tullaan alas ja minkälainen lähestyminen on tarkoitus ajaa. Meidän käsikirjoissa oletusprofiili on viiden asteen liukukulma ja ilmanopeus 235 solmua – täältä se ”target 235” siis tulee – mutta parametrejä on sallittua ja suositeltavaakin modifioida tilanteen mukaan. Raskaalla koneella ja myötätuulessa viisi astetta voi olla tekemätön paikka, kun taas kovalla vastatuulella (tai kevyellä koneella) voidaan tulla jopa kuutta astetta ja ylikin. Suihkaripuolella standardiprofiilit ovat lähempänä kolmea astetta, minkä vuoksi samaan aikaan lähestyvät ATR:t ja suihkarit ovat kuulemma jossain määrin mielenkiintoinen kombinaatio lennonjohtajan kannalta.

ATR pääsee sopivassa vastatuulessa erittäin jyrkästi alaspäin.

Matkalennon loppuvaiheessa otetaan talteen määräkentän ATIS-tiedote ja sen antamat tiedot huomioiden lasketaan loppulähestymisessä käytettävät nopeudet sekä suoritetaan lähestymisbriiffi. Lähestymisbriiffissä PF käy läpi suunnitellun lähestymisreitin rajoitteineen sekä käytettävät navigointilaitteet, ylösvetomenetelmän, todennäköisimmän rullausreitin, sekä mahdolliset riskitekijät (esim. hankala sää), jotka vaativat erityishuomiota. PM tarkistaa suunnitelman ja kommentoi mahdolliset huomionsa.

”Aloitamme juuri lähestymisen”

Mikäli aikaa jää, jossain vaiheessa matkalentoa on tapana myös kuuluttaa lyhyet (tai vähän pidemmätkin) terveiset matkustamoon. ATR:n kuulutusjärjestelmä on valitettavasti niin susihuono, että yleensä kukaan ei saa mitään selvää, vaikka me siellä keulalla parhaamme yritetään. Kuulutus tehdään yleensä viimeistään matkalentovaiheen lopuilla, mutta sen ajoitukseen ei ole tiukkoja sääntöjä.

Kuten useaan otteeseen on todettu, ATR 72-500 on käsityöläisen kone. Yksi suurimpia eroja enemmän automatisoituihin liikennekoneisiin on autopilotin rajoitteet pystysuuntaisen navigoinnin osalta. AT75:ssä ei ole automaattikaasua, ja autopilotista löytyy pystysuuntaisia moodeja vain IAS (säilyttää ilmanopeuden), VS (säilyttää pystynopeuden), sekä APP (seuraa ILS:n liukupolkua). Kuten terävimmät jo huomasivat, valikoimasta ei löydy minkäänlaista vertical path -valintaa ja mm. nykyään hyvin yleiset RNP-lähestymiset ajetaan (L)NAV-moodilla ja VS:llä. FMS osaa kyllä laskea oikean lentoradan myös pystysuunnassa, mutta autopilotti ei osaa lentää sitä itsenäisesti.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että matkalla kohti Maapalloa ohjaamossa seurataan koneen ilmanopeuden lisäksi erityisen tarkasti muutamaa FMS:n kertomaa parametriä:
– VS REQ (Vertical Speed Required, purkin laskema pystynopeussuositus)
– VTK ERR (Vertical Track Error, pystysuuntainen poikkeama profiilista)
– FPA (Flight Path Angle, lentoradan pystykulma)
– VB (Vertical Bearing, pystykulma koneesta valittuun viitepisteeseen).

Descentissä käytettävä moodi on kuskin preferensseistä kiinni. Yleensä ne ajetaan autopilotin VS-moodilla, mutta myös IAS-moodia käytetään joissakin tilanteissa. Ja toki joskus on kivaa ajaa descenttikin manuaalisesti raakadatalla, mutta vapaaehtoisesti sitä tehdään vain harvakseltaan ja hyvässä kelissä.

Autopilotin pitch wheel on kovalla käytöllä.

VS-moodilla ajettaessa nopeuden suhteen pitää olla erityisen tarkkana, sillä autopilotti voi ajattaa koneen yli- tai alinopeudelle pyrkiessään pitämään asetetun pystynopeuden. IAS-moodilla tätä vaaraa ei ole, mutta pystysuuntaisen profiilin seuraaminen on hieman epätasaisempaa autopilotin ”nyökkiessä” muuttuvissa ilmakerroksissa, kun se pyrkii pitämään ilmanopeuden vakiona. Molemmissa vaihtoehdoissa kuskin täytyy säädellä tehoja manuaalisesti, että suunniteltu (tai lennonjohdon määräämä, mikä välillä poikkeaa suunnitellusta) pystyprofiili ja ilmanopeus säilyvät toleransseissa.

Lähestymisreitti voi kentästä ja liikennetilanteesta riippuen olla hyvinkin suora ”sadan mailin loppuosa” tai monimutkainen ja pitkä tuloreitti, jossa on paljon mutkia ja määrättyjä korkeuksia. Aikanaan kuitenkin saadaan selvitys loppulähestymiseen, jonka jälkeen voidaan liittyä ILS:siin (tai ajaa jokin muu lähestymismenetelmä, joihin en yksinkertaisuuden vuoksi näissä kirjoitelmissa kajoa).

Loppulähestymisestä, laskusta, sekä lennon päättämisestä kerron pian ilmestyvässä postaussarjan kolmannessa ja viimeisessä osassa!

Kylmästä ja pimeästä sataseen

Erään lukijan toiveesta naputtelen postaussarjaa, jossa käydään läpi tyypillinen reittilento ATR-kuskin näkökulmasta. Ensimmäinen osa kattaa lentoa edeltävät valmistelut, käynnistyksen, rullauksen, sekä lentoonlähdön.

Oheista tekstiä tulee pitää ainoastaan viihteellisenä, eikä sitä missään tilanteessa tule käyttää ATR-operoinnin opiskelussa virallisten tyyppikurssimateriaalien sijasta (tai edes rinnalla).

Päivitys: YouTube vinkkasi juuri, että mainio ilmailutubettaja Tapio on the move on julkaissut vloggauksen lennonvalmistelutoimista ennen koneelle saapumista. Yhtiö ja konetyyppi ovat täysin erit, mutta vaiheet sinänsä ovat käytännössä samat, kuin meillä.

Ohjaamovalmistelut

Miehistön saapuessa koneelle lentovuorossa oleva kuski (PF) aloittaa ohjaamovalmistelut monitoorausvuorossa olevan (PM) lähtiessä ulkoiselle kierrolle. Tässä vaiheessa tankkaus on yleensä käynnissä, ja usein myös tekniikka on koneella tekemässä määräaikaistarkastuksia.

Jos kone on ollut virroissa edellisen lennon jälkeen (eli miehistö vaihtuu läpsystä), ohjaamovalmisteluissa selvitään vähemmillä tarkastuksilla kuin jos kone on ”kylmä ja pimeä”, jolloin PF:n on näpelöitävä kaikki valmisteluproseduuriin kuuluvat n. 50 katkaisijaa ja kytkintä. Osa järjestelmistä siis tarkastetaan vain kun kone on ollut virrattomana, ja osa tulee suorittaa ennen joka ikistä lentoa.

Viimeistään tarkastusten jälkeen suoritetaan alustavat painopistelaskelmat (koska maahenkilökunta tulee pian kysymään, missä suhteessa kuormaus halutaan jakaa etu- ja takaruuman välillä), syötetään lentoreitti FMS:ään ja otetaan ATIS-tiedote (kentästä riippuen joko ACARS-viestinä tai radiolla). Tässä vaiheessa kollegakin yleensä saapuu kierroltaan, ja ollaan valmiita pyytämään lennonjohdolta reittiselvitys. Selvityksen jälkeen käydään läpi lähtöbriiffit, joissa kerrataan mm. moottorihäiriömenetelmät, lähtöön käytettävä kiitotie, sekä suunniteltu lentoreitti.

Näiden jälkeen luetaan ensimmäinen tarkistuslista, jolla varmistetaan, että kaikki kriittiset toimenpiteet on tehty ja esim. reittitietojen syöttö ja tankkaus on tehty oikein.

Suoritusarvolaskenta

Ilmailussa asioita ei jätetä sattuman varaan. Esimerkiksi lentoonlähtöön tarvittava määrä asfalttia lasketaan tarkasti ennen jokaista lähtöä. Konetyypistä ja yhtiöstä riippuen painopiste- ja suoritusarvolaskenta tehdään joko pilottien toimesta ohjaamossa, tai keskitetyssä laskentakeskuksessa etänä, josta se lähetetään sähköisesti koneeseen. Meillä ATR:ssä laskenta tehdään ohjaamossa juuri ennen käynnistystä, kun koneen kuormaus valmistuu.

Ohjaamotabletin eli EFB:n (Electronic Flight Bag) laskentaohjelmaan syötetään:
– koneyksilö (tietokannasta löytyy mm. koneen massa ja painopiste)
– kokonaiskuorma (sis. miehistö, polttoaine, mustikkamehu, matkustajat, rahti…)
– vallitsevat sääolosuhteet (tuuli, lämpötila, ilmanpaine)
– kiitotie (ja mahdollinen risteys, jos täyttä pituutta ei tarvitse tai voi käyttää)
– kiitotieltä mitatut kitkakertoimet
– mahdolliset poikkeukset oletusarvoihin (esim. jäätävät olosuhteet tai tilapäiset suorituskykyrajoitteet)

Näiden pohjalta laskuri kertoo ensinnäkin, saako lentoonlähdön suorittaa annetuilla lähtötiedoilla. Jos lähtöön valitusta risteyksestä ei ole riittävästi matkaa kiitotien loppuun, järjestelmä herjaa siitä eikä suostu hyväksymään laskelmaa, ennen kuin lähtötietoja on muutettu. Yleensä tällaisessa tilanteessa lähtöpaikkaa muutetaan, tai jos koko baana on jo käytössä, joko puretaan kuormaa vähemmäksi tai odotetaan olosuhteiden parantumista. Joskus ääritilanteissa rahtia, matkustajien laukkuja ja pahimmillaan jopa matkustajia joudutaan jättämään lähtökentälle, jos vaikkapa liukkauden vuoksi tie ei muuten riittäisi koneen pysäyttämiseen maksiminopeudelta keskeytetyssä* lentoonlähdössä. Mustikkamehusta ja kahvista ei toki luovuta missään tilanteessa.

*) Lähtökiidon alkuvaiheessa ilmenevä tekninen vika johtaa keskeytykseen, jonka jälkeen kone voidaan turvallisesti pysäyttää ennen kestopäällysteen loppumista. Keskeytysnopeuden (V1) jälkeen lentoonlähtöä jatketaan aina, sillä kone pystyy nousemaan vaikka yhdellä moottorilla ja kiitotie ei enää riittäisi turvalliseen pysähtymiseen maassa.

Hyväksyttävien lähtöarvojen löydyttyä laskuri sylkee ulos mm. lentoonlähdössä käytettävät nopeudet (V1, VR, V2 – lisätietoja oheisista linkeistä) ja trimmiasetuksen sekä sähköisen allekirjoituslomakkeen, jolla miehistön pitää kuitata ennen lähtöä, että tiedot on tarkistettu ja lähtö tullaan suorittamaan näiden arvojen mukaisesti. ATR 72-500:ssa ja muissa ”höyrymittarikoneissa” nopeudet merkitään analogisen mittarin kehälle muovisilla speed bugeilla, hienommissa lasiohjaamolaitteissa ne syötetään FMS:ään, joka näyttää tiedot nopeusmittarin yhteydessä.

Bugit valmiina lähtöön.

Käynnistys

Kun kone on kuormattu ja tarvittavat toimistohommat tehty, päästään pyytämään lennonjohdolta käynnistyslupa ja laitetaan moottorit tulille. Ennen käynnistystä luetaan lennon toinen tarkistuslista, jonka jälkeen lentovuorossa oleva kuski pyytää käsimerkeillä (tai joillakin asemilla puheyhteydellä) koneen ulkopuolella olevalta lähettäjältä varmistuksen, että moottoreiden käynnistäminen on turvallista.

Itse käynnistysproseduuri vaihtelee valtavasti konetyypistä riippuen. Hienommissa vehkeissä startti tapahtuu täysin automaattisesti nappia painamalla, ATR:ssä on vähän enemmän käsityön makua:
1. Käynnistyskatkaisijalla valitaan käyttöön joko A, B, tai molemmat sytytysjärjestelmät.
2. Starttimoottori käynnistetään erillisestä napista, jolloin valittu moottori alkaa pyöriä.
3. Moottorin saavuttaessa haluttu pyörintänopeus, polttoaineensyöttö avataan kääntämällä konnari eli virallisemmin condition lever asentoon, jossa polttoaineensyöttö on auki, mutta potkurinlavat vielä lepuutettuina. Tässä kohtaa valvova pilotti laittaa kellon käyntiin, koska käynnistys pitää keskeyttää jos moottori ei syty kymmenessä sekunnissa polttoaineensyötön avaamisesta.
4. Käynnistyminen on ensimmäisenä todettavissa ITT:n (Interstage Turbine Temperature) eli korkeapaine- ja matalapaineturbiinien väliltä mitatun lämpötilan noususta. ITT pomppaa hetkeksi 500-700 Celsius-asteen haarukkaan ja vakiintuu sen jälkeen 300-400 asteeseen.
5. Tämän jälkeen vaiheet 2-4 toistetaan toiselle moottorille. Kun molemmat myllyt pyörivät omavaraisesti ja kaikki moottoriarvot ovat oikealla alueella, käännetään molemmat konnarit lepuutusasennosta (feather) normaaliasentoon (auto), jossa lapakulmat säätyvät automaattisesti tehovipujen liikkeiden ja vallitsevien olosuhteiden mukaan.
6. Kun konnarit tulevat normaaliasentoon, ohjaamossa kuuluu releiden naksahtelua koneen oman sähköjärjestelmän noustessa linjaan. Pian kojetauluun syttyy kaksi pienestä lapakulmasta ilmoittavaa ”LO PITCH” -merkkivaloa potkurinohjausyksiköiden oikean toiminnan merkiksi, käynnistyskatkaisija käännetään OFF-asentoon ja kone irrotetaan maavirtalaitteesta.

Lopuksi luetaan kolmas eli käynnistyksenjälkeinen tarkistuslista.

Rullaus

Seuraavaksi pyydetään lennonjohdolta lupa rullata lähtöpaikalle. Siinä missä useimmat liikenneluokan koneet tarvitsevat työntötraktorin apua päästäkseen pois parkkipaikalta, on ATR-toiminnan erikoisuus power pushback -menetelmä, eli kone pystyy peruuttamaan parkkiruudusta omien moottoreiden voimalla. Osalla kentistä tämä tosin ei ole sallittua, jolloin joudutaan turvautumaan työntötraktorin apuun. Tällöin myös käynnistysproseduuri muuttuu hieman, mutta yksinkertaisuuden vuoksi ei paneuduta siihen sen tarkemmin.

Säätilan niin vaatiessa kone voi tarvita jäänpoistokäsittelyn, ja tarvittaessa myös jääneston eli ns. kaksivaiheisen pesun. Osalla kentistä käsittely tehdään parkkiruudussa ennen käynnistystä, mutta esim. Vantaalla on käytössä keskitetty pesupaikka, jolla pesut tehdään moottoreiden käydessä, juuri ennen kiitotielle siirtymistä.

Rullauksen aikana matkustamomiehistö käy läpi turvademon ja valmistelee matkustamon lähtöä varten. Kun kaikki on valmista, purseri ilmoittaa ohjaamoon cabin clear sen merkiksi, että matkustamon puolesta voidaan lähteä yhtä koska.

Rullauksen aikana ohjaamossa luetaan taas yksi tarkistuslista, jolla kerrataan lähtöreitti ja varmistetaan koneen oikea konfiguraatio sekä matkustamon valmius, ja vielä toinenkin lista sen jälkeen, kun saadaan lupa siirtyä kiitotielle. Ennen lähtökiidon aloittamista ATR:n ohjaamossa on siis luettu viisi (plus kaksi, mikäli tarvittiin jäänpoisto) eri tarkistuslistaa – hommaa ja tekemistä siis riittää.

Lähtökiito

Periaatteessa lentoonlähtö kuulostaa simppeliltä hommalta – tehot täysille ja vedetään sauvasta – mutta todellisuudessa se on erittäin kriittinen ja paljon harjoiteltu manööveri.

Lentoonlähdön yksityiskohdat riippuvat konetyypistä sekä yhtiökohtaisista menetelmistä, mutta päävaiheet ovat kutakuinkin samat. ATR:n ohjaaminen lähtökiidossa poikkeaa hieman monesta muusta lentolaitteesta, joten ei kannata ihmetellä monimutkaiselta kuulostavaa toimintaa – se tuntuu luontevalta jo parin simulaattoriharjoituksen jälkeen.

Lähtöluvan jälkeen kapteeni työntää tehovivut lentoonlähtöasentoon ja molemmat ohjaajat tarkistavat, että moottoriarvot ovat halutulla alueella. Kapteeni ohjaa konetta, vasen käsi nokkapyöräohjauksella ja toinen käsi tehovivuilla, sekä polkimilla avustaen. Perämies pitää ohjaussauvaa hieman edessä ja poikkeutettuna tuuleen päin, jotta kone ei lähde kallistumaan tuulen mukana.

Perämies ilmoittaa ilmanopeuden ohittaessa 70 solmua, jonka kapteeni tarkistaa omasta mittaristaan (ristiintarkistus, että mittarit toimivat oikein). Tässä nopeudessa peräsimen teho alkaa riittää koneen suuntaohjaukseen ja mikäli kapteeni on lentovuorossa, hän siirtää vasemman kätensä sauvalle ja perämies irrottaa otteensa sauvasta. Perämiehen lentovuorolla kapteeni ei siirrä käsiään, mutta vastuu ohjaamisesta siirtyy perämiehelle ja kapteeni on yleensä ”kevyesti mukana”, jotta pystyy nopeasti ottamaan ohjat, mikäli lähtökiito jouduttaisiin keskeyttämään.

Tästä eteenpäin PF keskittyy pitämään koneen keskilinjalla ja PM kyttää nopeusmittaria, ilmoittaen ”vii van” nopeuden ylittäessä keskeytysnopeuden (V1), jolloin kapteeni ottaa kätensä pois tehovivuilta, ettei mahdollisessa häiriötilanteessa nykäisisi refleksinomaisesti tehoja pois, vaikka olisi jo turvallisempaa jatkaa ilmaan. ATR-operoinnissa V1 ja VR ovat useimmiten sama nopeus, minkä vuoksi niiden erottelu huomioidaan lentoonlähtöbriiffeissä erityisenä muistettavana asiana. Rotaationopeuden kohdalla callout kuuluu ”routeit”, ja lentovuorossa oleva kaveri kiskoo koneen taivaalle.

Alkunousu

Renkaiden irrotessa Maapallosta kuskin ensimmäinen homma on vetää nokan pystykallistus n. 12 asteeseen, minkä jälkeen asentoa hienosäädetään flight directorin avulla, joka ohjaa alkunousun ilmanopeudeksi V2+10 solmua. Samalla toki pidetään huoli, että kone etenee sivuttaissuunnassa oikealla lähtöreitillä.

Pian PM toteaa ”positiv reit”, eli ainakin kahden mittarin perusteella kone nousee ylöspäin. Tähän PF vastaa ”gier ap”, jolloin PM nostaa laskutelineet ylös ja kytkee yaw damperin päälle.

Gear up, se on refleksi.

Seuraava callout on yleensä ”laits aut” laskutelineiden liikkeestä kertovien valojen sammumisen merkiksi, jonka jälkeen PF pyytää autopilotin päälle tai haluamansa asetukset flight directoriin (tai usein koko tirehtöörin pois päältä), mikäli tarkoitus on lentää manuaalisesti. 800 jalkaa maanpinnan yläpuolella aloitetaan kiihdytys nousunopeuteen (yleensä 170 solmua) ja PF pyytää lentoonlähtötehojen tilalle nousutehot – ATR:ssä tämä tapahtuu kääntämällä power management -nupikka asennosta ”TO” asentoon ”CLIMB”, tehokahvojen pysyessä paikallaan. Usein tehokahvoihin ei itse asiassa kosketa lähtökiidon alun jälkeen ennen kuin lähestymisen alussa.

Tarvittavan kiihdytyksen jälkeen kone silitetään, eli laipat otetaan asennosta 15 asentoon 0, ja luetaan tämän postauksen viimeinen tarkistuslista (lentoonlähtötehot, laipat, oikea korkeusmittariasetus). Kelistä riippuen matkustamohenkilökunta vapautetaan sopivassa kohtaa ”tuplakilkalla” ja olosuhteiden salliessa myös matkustajat päästetään irti lentopinnalla sata sammuttamalla turvavyön merkkivalo.

Tarina jatkuu matkalennon, lähestymisen ja laskun merkeissä heti mustikkamehutarjoilun jälkeen!

Aamulla duuniin ja illaksi kotiin

Reissutyöläisenä sitä on orientoitunut ajatukseen, että työputkella nukutaan siellä sun täällä ja vain vapailla voi nauttia kotoilun mukavuudesta. No nytpä sattui kerrassaan kummallinen tilanne, kun pääsin keskellä työputkea omaan sänkyyn nukkumaan ja aamuyöllä pesin hampaita reissuharjan sijaan sillä paremmalla kotiharjalla. Kyse oli tietenkin Rovaniemen yöpyvästä.

Crew-tagi* näkyvillä ensimmäistä kertaa _kotoa lähtiessä_.

ATR-laivastolla ei ihan hirveän usein yövytä Rovaniemellä, mutta muutaman kerran kesässä niitä ilmestyy listoille. Vähän toista vuotta piti lentää, ennen kuin sain (kerjättyä vaihdossa kaverilta) sellaisen omaan rosteriini – työvuoroja kun ei ymmärrettävästi pystytä jakamaan kotipaikkakunnan tai muun preferenssin mukaan, niin kätevää ja kivaa kuin se olisikin.

Ja olipa kyllä mukava setti. Ensimmäisenä päivänä lähdettiin Helsingistä ja käytiin pikapyrähdys Tallinnassa. Siitä meno-paluu Rovaniemelle ja vielä illaksi Vaasaan, jossa ensimmäinen yö vietettiin jo sangen tutuksi tulleessa hotellissa – minulle kyseessä oli yö numero 22 tälle vuodelle. Seuraavana aamuna ani varhain Vaasa – Helsinki, siitä meno-paluu Visbyyn ja hyvissä ajoin iltapäivällä siirtona Rovaniemelle. Jäi ihan mukavasti aikaa touhuilla kotonakin, ennen kuin iltasella piti laittaa nukkumaan – tällaistako se oli se tavallinen työssäkäynti, että töiden jälkeen pääsee illalla kotiin?

Kolmipäiväisen työputken loppuhuipennuksena siis aamulento RVN-HEL, jonka perään vielä kääntö Vilnassa. Toimistolla vaatteiden vaihto ja mukava kävelylenkki terminaaliin väijymään kyytiä kotiin. Tällä kertaa olikin tavallista täydempää enkä mahtunut ensimmäiseen koneeseen, johon yritin. Pääsin vasta illan viimeisen kyytiin ja sielläkin jumpparille, kun matkustamo oli täynnä viimeistä jakkaraa myöten. Mutta hyvä niin, koska laskeva aurinko tarjosi vanhoista Lapin Kulta -mainoksista tuttuja näkymiä – kyllä näitä jaksaa katsella, vaikka on ollut kohta 20 tuntia hereillä.


*) Miehistön laukuissa tulee työvuoron aikana olla näkyvillä crew-lipuke, joka kertoo koneen kuormaajille, että näitä laukkuja ei viedä koneesta matkatavarahihnalle. Omassa laukussani crew-tagi on kiinnitetty siten, että kun olen töissä, se on helppo pujottaa vetoketjun välistä näkyviin ja kun olen reissaamassa kodin ja konttorin väliä matkustajana, tagin voi jättää laukun sisälle piiloon. Yleensä kotoa lähtiessä tagi menee piiloon ja nyt piti oikein erikseen miettiä, että tagi pitääkin laittaa näkyville, kun miehän lähden aamulla aktiivisena miehistönä kohti periferiaa.

Loma on ihmisen parasta aikaa

Ensimmäinen palkallinen kesäloma vuoden 2017 jälkeen on takana, ja olipa aika mukavaa. Vaikka lentotyökin on aivan mahottoman lystiä hommaa, niin kyllä se vain loma on ihmisen parasta aikaa.

Tällä kertaa lomakohteeksi valikoitui niinkin eksoottinen paikka, kuin Hailuoto. Parempi puolisko halusi kaupunkilomien jälkeen järjestää vähän erilaisen kokemuksen jälkikasvulle, ja olihan tuo nyt kieltämättä kustannustehokkaampaakin, kun lentojen ja hotellien sijaan otettiin pariksi yöksi vuokramökki.

Lentopoika ei tälläkään reissulla päässyt kokonaan irti ilmailusta, kun perille saapuessamme kävi ilmi, että rouvan vuokraama mökki sijaitsee n. 300 metrin päässä äärimmäisen vilkkaasta Haukiluodon lentopaikasta (EFHL, jutun pääkuvassa). Näimme kolmen päivän aikana yhden lentokoneen, eli reissu oli bongauksellisestikin kohtalainen menestys.

Loma loppui aikanaan ja ensimmäinen työpäivä reilun kolmen viikon tauon jälkeen jopa vähän jännitti ennakkoon. Yllättävänkin sujuvasti toimenpiteet sieltä tulivat – toki kerroin heti aamubriiffissä kollegalle, että kyseessä on ensimmäinen vuoro loman jälkeen ja toiminta voi olla normaalia hitaampaa.

Norjassa on komeat maisemat. (ENVA)

Päivän ohjelmana oli pistäytyä Riiassa ja Trondheimissa, minkä jälkeen pääsin vielä samana iltana takaisin kotiin. Pehmeä lasku työarkeen, kun ensimmäiseen settiin sisältyy vain yksi työvuoro ja heti sen perään pari lepopäivää, mutta toki reissaajana mieluummin ajaisin useamman päivän putkeen kun periferiaan pitää pohjoisesta siirtyä.

Näillä levoilla jaksaakin painaa pitkälle syksyyn.

Lentopoika sairastaa

Karhunpoika sairastaa
Häntää hellii käärme

Vanhan lastenlaulun lyriikat ovat aina hämmentäneet minua, mutta kaipa se kärmes on käynyt heittämässä keikkaa nalleperheen lastenhoitajana? En oikein muuta selitystä keksi, kun eihän kukaan nyt ikinä kuule väärin laulunsanoja.

Perheen nuorimmaiset ovat köhineet ja niiskuttaneet joulusta asti ja pitkään onnistuinkin välttelemään viirusta. Olin reilu viikko sitten lentänyt periferiaan neljän päivän työputkea varten ja ensimmäinen (päivävuoro) menikin ihan normaalisti, mutta illalla oli poikkeuksellisen väsynyt ja vähän sellainen pahaenteinen olo. Seuraavana aamuna oli alkamassa kolmen päivän yöpyvä, ja niinhän mie heräsin aamuyöllä siihen, että kurkku on aivan turkasen kipeä – nyt se sitten iski.

Oman vointini puolesta reissun ensimmäinen päivä olisi ollut vielä ihan hyvin tehtävissä, mutta lentsuhan on tartuttavimmillaan alkuvaiheessa ja yleensä pahenee ripeästi, joten peliliikkeet olisivat paikallaan. Kilautin saman tien Crew Controlliin, että tällä hetkellä olen vielä teknisesti työkunnossa, mutta huomenna lähes takuuvarmasti lentokelvoton ja laatuflunssaa olisi tarjolla myös työkavereille. Totesimme, että operatiivisesti ja kaikin puolin muutenkin on parasta, että minut merkitään sairaslistalle heti ja saman tien – sangen potentiaalinen worst case scenario olisi, että seuraavana aamuna kuumeinen peräihmisraunio viruu ulkoasemalla hotellihuoneessa ja aamulento peruuntuu, kun samainen puupää ei malttanut jäädä ajoissa sivuun. Arviolta viidenkymmenen ihmisen päivä olisi pilalla.

Aikanaan koulussa ja monessa työssäkin pikku flunssan aiheuttama saikku saattoi tuntua jopa helpottavalta lepotauolta, mutta tämä kyllä otti päähän muutenkin, kuin pienen päänsäryn muodossa. Lentäminen on edelleen aivan mahottoman mukavaa hommaa, joten useamman lentopäivän peruuntuminen harmitti.

Ensipettymyksen haihduttua asettelin repussa vielä koronan jäljiltä kulkevasta paketista maskin naamalle ja lähdin kanssaihmisiä vältellen kotiin. Maskien jatkuvaa käyttöä ei ole ikävä, mutta soisin kyllä itämailta tutun (ja THL:nkin suositteleman) tavan yleistyvän: jos ihminen tuntee itsensä flunssaiseksi, niin käyttäisi maskia ihmisten ilmoilla kulkiessaan. Helppo juttu ja vähentäisi tehokkaasti lentsujen leviämistä.


Minulla on onneksi sen verran tyhjää tilaa päässä, että myös korvieni paineentasausröörit (eli Eustachin putket eli korvatorvet) ovat reilua kokoa, eikä paineenvaihtelu normaalisti aiheuta minulle mitään ongelmia. Päähän kertyvä räkä häiritsee hyvänkin paineentasausjärjestelmän toimintaa ja voi aiheuttaa erittäinkin kovaa korvakipua, jos putki tukkeutuu kokonaan – ääritilanteessa korvakipu voi häiritä niin paljon, että pilotti ei pysty hoitamaan normaaleja tehtäviään. Toisen kuskin äkillinen työkyvyttömyys luokitellaan hätätilanteeksi jolloin tulisi huutaa radioon maydayt, joten pieniinkin flunssiin suhtaudutaan näissä hommissa erittäin vakavasti. Sairauspoissaolojen osalta yleisohje on, että jos oma vointi vähänkin epäilyttää, niin ottaa mieluummin vaikka turhaan sen sairaspäivän tai pari.

Omat röörini eivät onneksi vielä ehtineet limoittua tukkoon, ja lentomatka kotiin sujui ongelmattomasti. Seuraavana päivänä miesflunssa olikin sitten jo täydessä vauhdissa.

Lyhyissä poissaoloissa tarvittavat todistukset saa työterveyshoitajalta puhelinajalla, ja edessä oli muutenkin kotipäiviä tietokoneella suoritettavien kertauskoulutusten ja ihan tavallisten vapaapäivien merkeissä, joten nyt oli oikeastaan hyvä aika sairastaa, jos tämä tauti oli pakko käydä läpi.

I survived the Man Flu. Again.

Muutama päivä meni kotona sinkkituotteiden, nenäkannun ja tietokonekoulutusten (ja -pelien) merkeissä ajoittaisten pikku kuumetorkkujen rytmittämänä, kunnes elämä voitti ja pystyin jälleen hengittämään suu kiinni. Paineentasauskin onnistuu taas ilman pään sisällä kuuluvia ääniä – niistäessä korvasta kuuluva vihellys on varma merkki lentokelvottomuudesta – joten huomenissa pääsen taas tositoimiin. Kyllä kelpaa.

Kuvalla spoilattu terveyspostaus

Omien terveystietojen julkaiseminen verkossa on ihan hiukkasen arveluttavaa, mutta arveluttavahan tämä blogi on muutenkin, joten pidetään kiinni valitusta linjasta. Ja onhan se nyt kohtuudella pääteltävissä, että jos minut edelleen päästetään töihin, niin lääketieteellinen kelpoisuustodistus eli ns. medikaali on voimassa, joten tuskin teen itselleni kovin isoa vahinkoa kertomalla siitä myös suoraan.

Vietin siis tänään jokaisen lentäjän ei-ihan-lempparipäivää, kun ura oli taas kerran katkolla. Olisin voinut vitkutella asiaa vielä tammikuun puoliväliin asti, mutta medikaalin saa uusia enintään 45 vuorokautta ennen määräaikaa vuosittaisen uusimispäivän pysyessä samana, joten mitäpä sitä suotta venyttämään.

Aiemmista kerroista poiketen tällä kertaa ilmassa oli aivan erityistä jännitystä ja kihelmöintiä – ei siksi, että läpimeno olisi pelottanut tavallista enemmän, vaan koska kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun luottokorttiani ei tutkittu osana tarkastusta! Eli työnantaja maksoi koko lystin ja lupasi tarjota vielä minullekin pikku palkinnon tilipäivänä, kun kävin hoitamassa asian – aivan käsittämättömän siistiä siis!

No mitäs siellä tapahtui? Kuten aiemmissa aihetta koskettelevissa postauksissa kerroin, osa tutkimuksista tehdään vain tietyin määräajoin ja osa tehdään ihan joka kerta. Tällä kertaa ohjelmassa oli:

  • Purkkiin pissaaminen – aina yhtä charmanttia puuhaa. Onneksi sentään ihan omassa rauhassa, koska kyseessä ei ole valvontaa vaativa huumeseula. Seinällä oli kahdet suoritusohjeet, mutta onnistuin vain sen toisen konetyypin menetelmässä – tämä onneksi riitti läpäisyyn.
  • Verenluovutusta parin putkilon verran. Kuulemma tutkimustarkoituksiin, mutta voisihan hyvää verta hyödyntää muutenkin?
  • Päässä kuuluvista äänistä ilmoittaminen (nappia painamalla). Epämukavat kuulokkeet saattoivat liittyä asiaan.
  • Virheellisten C-kirjainten tunnistaminen taululta – hoitajan mukaan tämä on tärkeä taito, jotta kone osuu kiitotielle nurmikon sijaan. Sivuhuomio: yleisen kirjoitustaidon kannalta on huolestuttavaa, että n. 75 % taululle painetuista kirjaimista oli väärin päin!
  • Verenkiertoelimistön testaus hyvin omituista korkeusmittaria muistuttavalla laitteella. Käyttivät jenkkityyliin elohopeamillimetrejä – itse kyllä tykkään enemmän hehtopascaleista, paremman puutteessa myös millibaarit ovat ihan OK.
  • Kehonmassan määrittäminen maan vetovoimaan perustuvalla mittalaitteella.
  • Erilaisten kaavakkeiden lukemista, tarkistamista, sekä täydentämistä.
  • Pään onteloihin kurkkimista. (Yläpään.)
  • Silmiin katsomista erittäin tarkasti ja läheltä. En havainnut tohtorin silmissä mitään hälyttävää, ja tunne oli ilmeisen molemminpuoleinen.
  • Hengitysharjoituksia lääkärin monitoroidessa suoritusta alkeellisella kuuntelulaitteella.
  • Imusolmukkeiden ja vatsanseudun palpaatio. (Tohtorilla oli poikkeuksellisesti lämpimät kädet – firma varmaan maksaa meille Premium-paketin?)
  • Yhden kysymyksen tietovisa, jonka aihepiiri liittyi tutkittavan näkemykseen omasta lentokelpoisuudestaan.
  • Useita allekirjoituskokeita.

Ja kaiken tämän jälkeen, se kaikkein vaikein ja tuskallisin osuus – tulostintuoreen medikaalin taittelu siististi pieneen Modifart-muovitaskuun!

Virallinen Modifart-muovitasku, johon liikennelentäjän tulee kyetä taittelemaan ykkösluokan lääketieteellinen kelpoisuustodistus (arkkikoko A4).

Itseni sekä työnantajani suureksi riemuksi selvisin näistä kaikista, ja työt jatkuvat myös huomenna. Oi onnea, oi iloa!

Täxi vaia zulu-golf, ständ tuu-tuu

Liikennelentäjät voidaan jakaa neljään ryhmään:

  1. Ne, jotka eivät vielä ole mokanneet audiopaneelin valinnoissa.
  2. Ne, jotka ovat tehneet matkustajakuulutuksen jaksolle.
  3. Ne, jotka ovat kuitanneet lennonjohtoselvityksen matkustajille.
  4. Ne, jotka ovat jo tehneet kohdat 2 ja 3 vähintään kerran.

Itse siirryin hiljattain ryhmästä yksi ryhmään kolme, kun jutun pääkuvassa näkyvä PA-painike unohtui pohjaan kuulutuksen jälkeen. Odottelen siis tällä hetkellä siirtoa ryhmään neljä.

Yleensä vaihdan VHF1:n käyttöön heti PA:n jälkeen, mutta tällä kertaa kävi kämmi. Ihmiset kun tekevät aina välillä virheitä, on ilmailussa turvallisuuskriittisten asioiden osalta toimintamenetelmiin rakennettu varmistuksia – tässä kohtaa sellaista ei ole, koska virheestä vaarantuu yleensä vain puhujan ylpeys ja virhe huomataan takuulla siinä vaiheessa, kun takaisinluku ei mene perille… Nykyään pyrin pitämään toisen sormen VHF1-painikkeella koko kuulutuksen ajan, ettei vaihto unohdu.


Joissakin lentoyhtiöissä on tapana, että vain kapteeni kuuluttaa, ja joissakin toisissa taas lennonaikaiset kuulutukset hoitaa vuorossa oleva PM. Meillä on käytäntönä, että lennon aikana ohjaamon rutiinikuulutukset hoitaa vuorossa oleva PF (jos PF/PM-jako ei ole tuttu, kurkkaa tämä artikkeli), mutta mahdolliset ennen lähtöä tapahtuvat tervetulotoivotukset ja poikkeustilanteet viestii aina kapteeni. ATR-operoinnissa tervetulokuulutuksia tehdään melko harvoin, koska kääntöajat ovat lyhyitä ja ohjaamolla on kohtalaisen paljon puuhaa painopistelaskelmien ym. lähtövalmistelujen kanssa.

Lennon aikana matkustajille pyritään sanomaan terveisiä matkalentokorkeudessa, kun on sopivan rauhallinen hetki. Aamulla varhain ja illalla myöhään ei-pakolliset kuulutukset jätetään kuitenkin usein väliin, jos osa matkustajista nukkuu. Kaikkein lyhimmillä lennoilla kuulutuksia ei yleensä tehdä, ja myös puhevuorossa olevan pilotin henkilökohtainen kuulutusinnokkuus vaikuttaa puheen määrään.

Reitillä tehtävään rutiinikuulutukseen sisältyy yleensä peruskohteliaisuudet sekä maininta lentokorkeudesta ja sijainnista, arvio jäljellä olevasta lentoajasta sekä määränpään säätiedot. Osa kuskeista sitten maustaa näitä tilanteesta riippuen, esim. kertomalla jotakin mahdollisesti näkyvistä maamerkeistä, reitillä vallitsevasta säästä, tai alla olevasta lentolaitteesta.

Hienoja hetkiä kuuluttaessa ovat, kun olet ruvennut kertomaan jotakin vaikkapa ruotsiksi ja lauseen puolivälissä tajuat, että nyt muuten loppui sanavarasto kesken. Tai kun toivottelet hyvää huomenta klo 15 iltapäivällä (koska olet iltavuorossa ja herännyt vasta muutama tunti sitten). Tai kun huomaat antaneesi suomeksi vähän erilaiset säätiedot, kuin englanniksi. No, aika harva matkustaja ylipäätään kuuntelee, että mitä siellä mumistaan, joten vahinko ei yleensä ole kovin iso. Ja häpeään tottuu.

Matkustajille (ja välillä myös miehistölle) ohjaamosta annettavat kuulutukset ovat välillä yleinen vitsin aihe – eikä suotta. Ilmiön ymmärtämiseksi on hyvä katsoa oheinen, täysin autenttinen video tyypillisestä lentäjän työhaastattelusta.

Autenttista materiaalia lentäjän työhaastattelusta.

Isot pojat ovat kertoneet, että joskus ohjaamossa saatetaan lyödä vetoa, että onnistuuko puhevuorossa oleva kaveri livauttamaan sujuvasti jonkin absurdin sanan tai fraasin kuulutukseen. Omalle kohdalle tällaista ei (vielä) ole sattunut, mutta jos sitten viimeisenä työpäivänä saisin lennon Kuusamoon, niin voisin kuuluttaa näin:

Oikein hyvää huomenta ohjaamosta ja meidänkin puolestamme tervetuloa tälle lennolle, jonka määränpäänä on

Kuusamo
Nyt kutsuu mua Kuusamo
Metsän näen jämäkän…

Perämiehen lauantai

Ennen kuin pääsin tänne, missä nyt olen, minua kiinnosti kovasti, että miltä se semmonen tavallinen työarki näyttää käytännössä. Yleisön pyynnöstä: ATR-perämiehen työviikko.


Lentäminen on epäsäännöllistä vuorotyötä ja koska Norralla ei käytetä kiinteää työvuorolistaa*, työt ja vapaat menevät kutakuinkin miten sattuu. Toki työvuorosuunnittelussa noudatetaan tarkasti työaikamääräyksiä, mutta tämä on aika kaukana ”arkisin 8-16” -tyyppisestä toimistotyöstä. Mikä on ainakin minun mielestäni varsin kiva juttu, kun jokainen viikko ei ole edellisen kopio. 

*) Joillakin lentoyhtiöillä työvuorot perustuvat ns. fixed roster -malliin, jossa esim. X työpäivää seuraa aina Y vapaata. Tällä laskukaavalla yksittäinen pilotti pystyy päättelemään työvuoronsa useita kuukausia etukäteen.

Esimerkkiviikkoani edelsi kolmen päivän vapaa la-ma, jonka jälkeen lensin maanantai-iltana matkustajana Rovaniemeltä Vantaalle tiistaina alkavaa aamuvuoroa varten. Varhaisen herätyksen (ilmoittautumisaika** 06.30) vuoksi yövyin toimistolla, jossa on muutama henkilökunnalle tarkoitettu lepohuone tällaisiin tilanteisiin – illalla työkamppeet mukaan pukkarista, ja hyvissä ajoin nukkumaan. 

**) Ilmoittautuminen tarkoittaa aikaa, jolloin miehistönjäsenen pitää olla virkapukeutuneena työpaikalla ja valmiina töihin. Ilmoittautuminen on yleensä 60 minuuttia ennen aikataulunmukaista lähtöaikaa.

Pukukaappi on pendelöijän tukikohta periferiassa.

Työvuoro aloitetaan aina ohjaamomiehistön briiffillä, jossa käydään läpi reitit, säät, ym. ohjaamotyöskentelyyn välittömästi liittyvät asiat. Heti perään otetaan yhteisbriiffi matkustamomiehistön kanssa, jossa käydään läpi aikataulut, matkustajamäärät, mahdolliset erityismatkustajat (lapset, liikuntarajoitteiset, eläimet, jne.) ja muut esille tulevat asiat.

Tiistaina alkava työvuoro oli kaksipäiväinen yöpyvä, eli miehistö yöpyi ulkoasemalla ja jatkoi myös seuraavan päivän samalla kokoonpanolla. Ensimmäiseen päivään kuului kolme lentoa, joista ensimmäisen (Helsinki – Göteborg) lähtöaika oli 07.30, eli tunti ilmoittautumisajan jälkeen. Kuten useimmilla muillakin ulkoasemilla, Göteborgissa käytiin vain nopeasti kääntymässä – aikataulunmukainen kääntöaika on 25 minuuttia. Göteborgin paluun jälkeen oli reilun tunnin tauko Helsingissä, jonka jälkeen ajettiin vielä yöksi Vaasaan. Työpäivä päättyi siis Vaasaan, jossa avasin hotellihuoneen oven klo 14.45.

Seuraavana aamuna miehistökuljetus lähti hotellilta klo 04.55, jota ennen piti luonnollisesti virkapukeutua ja haukata aamupalaa – oma herätykseni soi jo hieman ennen neljää, ettei tarvitse polttaa suuta kahvin kanssa. Lento Helsinkiin, 35 minuutin kääntöajalla sieltä Rovaniemelle, josta 25 minuutin käännöllä takaisin Helsinkiin. Viikon ensimmäinen työvuoro päättyi keskiviikkona klo 11.40 ja yöksi jäin taas toimiston lepohuoneeseen – ainakaan tällä hetkellä minulla ei siis ole ns. työasuntoa periferiassa, vaan olen toivonut vuorosuunnittelulta ulkoasemilla (hotellissa) yöpyviä työvuoroja ja tarvittaessa majoitun toimistolla.

Torstaiaamuna alkoi viikon toinen työvuoro, joka oli kolmipäiväinen yöpyvä. Päiväni murmelina: ilmoittautuminen 06.30, Helsinki – Göteborg – Helsinki – Vaasa. Vaasassa taas hotellilla klo 14.45 ja vieläpä samassa huoneessa, kuin tiistaina.

Murmeli. Kuvan eläin ei tiettävästi ole yöpynyt Vaasassa.

Myös perjantaina kello soi ennen neljää, mutta tällä kertaa lähdettiin aamu-Helsingin jälkeen Gdanskiin. Sielläkin nopea kääntö, jossa en edes astunut koneesta ulos – minulla oli lentovuoro takaisin Helsinkiin, joten kapteeni teki kierron ja minä poistuin ohjaamosta vain vieraillakseni koneen takaosassa sijaitsevassa ylellisessä käymälässä. Päivän neljäs lento vei jälleen Vaasaan, jossa olin hotellilla jälleen klo 14.45. Tällä kertaa tuli sentään eri huone, kuin viimeksi.

Launtaiaamuna kello soi taas… no arvasit varmaan jo. Tunnin lento Helsinkiin, pari tuntia suuntaansa Göteborgiin, ja päivä sekä vuoro päättyivät klo 12.20 toimistolle. Vaatteiden vaihto ja pyykkien pakkaaminen pukuhuoneessa, pieni välipala keittiössä ja kahvimuki matkaevääksi – se oli sellainen perämiehen lauantai. Onneksi vähän erilaista, kuin Irwinin laulussa.

Varjoselfie aamuauringossa. Toimii myös lentokonekuvana.

Tiistaina 06.30 alkaneen työputken (2+3 päivää) jälkeen kävelin ulos toimiston ovesta klo 12.50 lauantaina, ja seuraavan työvuoron ilmoittautumisaika on tiistaina 05.55 – käytännössä lähden kotoa taas maanantai-iltana. Kolme yötä viikossa samalla paikkakunnalla ei ole tavallista, mutta toisaalta se myös kuvastaa sitä säännöllistä epäsäännöllisyyttä, joka on ominaista tällaiselle vuorotyölle.


Esimerkkiviikko oli siis viisi työpäivää aamupainotteisena, mutta yhtä hyvin se voisi olla iltapainotteinenkin tai vaikkapa aamusta iltaan kääntyvä. Iltavuoron ilmoittautumisaika on tyypillisesti klo 15 kieppeissä, ja siinäkin ajetaan kolmesta viiteen sektoria. Ulkoasemalla yöpyvässä iltavuorossa hotellilla ollaan 24-02 aikoihin, ja seuraavana päivänä ilmoittautuminen on aikaisintaan 10 tuntia ja 15 minuuttia siitä, kun edellisen päivän viimeinen lento on päättynyt – käytännössä lepoaika on kuitenkin yleensä 12 tunnin kieppeissä tai vähän yli

Yöpyvien erikoistapaus on ns. split duty -yövuoro (ammattislangissa ”terävä”), joka alkaa yleensä n. klo 23. Vuoron aluksi lennetään illan viimeinen lento ulkoasemalle, jossa käydään muutama tunti taukoilemassa hotellilla ja lennetään sama kone takaisin aamulla viiden, kuuden kieppeissä. Näissä vuoroissa lakisääteinen lepoaika on ollut ennen työvuoron alkua ja koko yö on työaikaa, mutta lentojen puutteen vuoksi siinä voi halutessaan vaikka nukkua muutaman tunnin.

Eräs ”terävä” meneillään: kone parkkiin ja miehistö lähtee hotellille taukoilemaan.

Peräkkäisten työpäivien rytmitys voi myös vaihdella – esimerkkitapauksemme viiden työpäivän ja kahden vapaapäivän sijaan rosterissa voisi olla peräkkäin esim. kolme työpäivää, kaksi vapaata, kolme työpäivää, yksi vapaa, viisi työpäivää, kolme vapaata… eli siellä voi olla käytännössä melkein mitä vain, mikä täyttää ilmailuviranomaisen lepoaikamääräykset. Työvuoroja voi myös vaihtaa kollegoiden kanssa melko sujuvasti, eli jos hyvin käy, vuorolistasta saa muokattua juuri sellaisen, kuin itse haluaa.


Tämä postaus vastasi niihin kysymyksiin, mitä itse pohdiskelin ennen kuin aloitin nämä työt. Jos juuri sinua mietityttää jokin muu aiheeseen tai aiheen viereen liittyvä kysymys, niin laitapa kommenttia tai heitä sähköpostia lentoon.blog@gmail.com !

Eturivin paikka

Se on siinä! Uuden kuskin matka liikennekoneen etupenkille on tullut minun osaltani maaliin, kun aloitin työt reittiliikenteessä tapahtuvan linjakoulutuksen merkeissä. Opiskelu ja kouluttautuminen jatkuvat eläkeikään asti, mutta jatkossa tästä saa kuulemma palkkaa – erittäin siisti homma.

Siipinäkymä istuimelta 0B.
Ensimmäinen työvuoro oli läpäriharjoituksia seuraavana päivänä, ja heti perään tulivat myös toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes, seitsemäs, kahdeksas… No olihan siellä vapaitakin välissä, mutta sen verran on puuhaa riittänyt töiden ja muun elämän kanssa, että bloggailu on jäänyt väliin. 
Pilviä jaksaa ainakin vielä tässä vaiheessa ihastella.
Lentotunteja on tullut kahdeksassa työvuorossa reilut 40, ja uusia kenttävalloituksiakin jo viisi. Tyyppikurssi antoi riittävät valmiudet koneen turvalliseen operointiin, mutta oppimista tapahtuu joka lennolla myös tästä eteenpäin – joka päivä on koulupäivä.
Kesäyö kauneimmillaan.

Kuuma kysymys kaikkien huulilla on ollut, että miltä se lentotyö nyt maistuu? 

No kyllähän se maistuu aika makealta. Homma on ollut niin hienoa (ja oikeastaan vielä hienompaakin), mitä odotin. Glamourin perässä tänne ei kannata hakeutua, mutta jos liikennekoneen operointi, tiivis tiimityö, ja uskomattoman hienot maisemat kiinnostavat, niin kyllä kelpaa.