Reissutyöläisenä sitä on orientoitunut ajatukseen, että työputkella nukutaan siellä sun täällä ja vain vapailla voi nauttia kotoilun mukavuudesta. No nytpä sattui kerrassaan kummallinen tilanne, kun pääsin keskellä työputkea omaan sänkyyn nukkumaan ja aamuyöllä pesin hampaita reissuharjan sijaan sillä paremmalla kotiharjalla. Kyse oli tietenkin Rovaniemen yöpyvästä.
Crew-tagi* näkyvillä ensimmäistä kertaa _kotoa lähtiessä_.
ATR-laivastolla ei ihan hirveän usein yövytä Rovaniemellä, mutta muutaman kerran kesässä niitä ilmestyy listoille. Vähän toista vuotta piti lentää, ennen kuin sain (kerjättyä vaihdossa kaverilta) sellaisen omaan rosteriini – työvuoroja kun ei ymmärrettävästi pystytä jakamaan kotipaikkakunnan tai muun preferenssin mukaan, niin kätevää ja kivaa kuin se olisikin.
Ja olipa kyllä mukava setti. Ensimmäisenä päivänä lähdettiin Helsingistä ja käytiin pikapyrähdys Tallinnassa. Siitä meno-paluu Rovaniemelle ja vielä illaksi Vaasaan, jossa ensimmäinen yö vietettiin jo sangen tutuksi tulleessa hotellissa – minulle kyseessä oli yö numero 22 tälle vuodelle. Seuraavana aamuna ani varhain Vaasa – Helsinki, siitä meno-paluu Visbyyn ja hyvissä ajoin iltapäivällä siirtona Rovaniemelle. Jäi ihan mukavasti aikaa touhuilla kotonakin, ennen kuin iltasella piti laittaa nukkumaan – tällaistako se oli se tavallinen työssäkäynti, että töiden jälkeen pääsee illalla kotiin?
Kolmipäiväisen työputken loppuhuipennuksena siis aamulento RVN-HEL, jonka perään vielä kääntö Vilnassa. Toimistolla vaatteiden vaihto ja mukava kävelylenkki terminaaliin väijymään kyytiä kotiin. Tällä kertaa olikin tavallista täydempää enkä mahtunut ensimmäiseen koneeseen, johon yritin. Pääsin vasta illan viimeisen kyytiin ja sielläkin jumpparille, kun matkustamo oli täynnä viimeistä jakkaraa myöten. Mutta hyvä niin, koska laskeva aurinko tarjosi vanhoista Lapin Kulta -mainoksista tuttuja näkymiä – kyllä näitä jaksaa katsella, vaikka on ollut kohta 20 tuntia hereillä.
*) Miehistön laukuissa tulee työvuoron aikana olla näkyvillä crew-lipuke, joka kertoo koneen kuormaajille, että näitä laukkuja ei viedä koneesta matkatavarahihnalle. Omassa laukussani crew-tagi on kiinnitetty siten, että kun olen töissä, se on helppo pujottaa vetoketjun välistä näkyviin ja kun olen reissaamassa kodin ja konttorin väliä matkustajana, tagin voi jättää laukun sisälle piiloon. Yleensä kotoa lähtiessä tagi menee piiloon ja nyt piti oikein erikseen miettiä, että tagi pitääkin laittaa näkyville, kun miehän lähden aamulla aktiivisena miehistönä kohti periferiaa.
Ensimmäinen palkallinen kesäloma vuoden 2017 jälkeen on takana, ja olipa aika mukavaa. Vaikka lentotyökin on aivan mahottoman lystiä hommaa, niin kyllä se vain loma on ihmisen parasta aikaa.
Tällä kertaa lomakohteeksi valikoitui niinkin eksoottinen paikka, kuin Hailuoto. Parempi puolisko halusi kaupunkilomien jälkeen järjestää vähän erilaisen kokemuksen jälkikasvulle, ja olihan tuo nyt kieltämättä kustannustehokkaampaakin, kun lentojen ja hotellien sijaan otettiin pariksi yöksi vuokramökki.
Lentopoika ei tälläkään reissulla päässyt kokonaan irti ilmailusta, kun perille saapuessamme kävi ilmi, että rouvan vuokraama mökki sijaitsee n. 300 metrin päässä äärimmäisen vilkkaasta Haukiluodon lentopaikasta (EFHL, jutun pääkuvassa). Näimme kolmen päivän aikana yhden lentokoneen, eli reissu oli bongauksellisestikin kohtalainen menestys.
Loma loppui aikanaan ja ensimmäinen työpäivä reilun kolmen viikon tauon jälkeen jopa vähän jännitti ennakkoon. Yllättävänkin sujuvasti toimenpiteet sieltä tulivat – toki kerroin heti aamubriiffissä kollegalle, että kyseessä on ensimmäinen vuoro loman jälkeen ja toiminta voi olla normaalia hitaampaa.
Norjassa on komeat maisemat. (ENVA)
Päivän ohjelmana oli pistäytyä Riiassa ja Trondheimissa, minkä jälkeen pääsin vielä samana iltana takaisin kotiin. Pehmeä lasku työarkeen, kun ensimmäiseen settiin sisältyy vain yksi työvuoro ja heti sen perään pari lepopäivää, mutta toki reissaajana mieluummin ajaisin useamman päivän putkeen kun periferiaan pitää pohjoisesta siirtyä.
Näillä levoilla jaksaakin painaa pitkälle syksyyn.
Vanhan lastenlaulun lyriikat ovat aina hämmentäneet minua, mutta kaipa se kärmes on käynyt heittämässä keikkaa nalleperheen lastenhoitajana? En oikein muuta selitystä keksi, kun eihän kukaan nyt ikinä kuule väärin laulunsanoja.
Perheen nuorimmaiset ovat köhineet ja niiskuttaneet joulusta asti ja pitkään onnistuinkin välttelemään viirusta. Olin reilu viikko sitten lentänyt periferiaan neljän päivän työputkea varten ja ensimmäinen (päivävuoro) menikin ihan normaalisti, mutta illalla oli poikkeuksellisen väsynyt ja vähän sellainen pahaenteinen olo. Seuraavana aamuna oli alkamassa kolmen päivän yöpyvä, ja niinhän mie heräsin aamuyöllä siihen, että kurkku on aivan turkasen kipeä – nyt se sitten iski.
Oman vointini puolesta reissun ensimmäinen päivä olisi ollut vielä ihan hyvin tehtävissä, mutta lentsuhan on tartuttavimmillaan alkuvaiheessa ja yleensä pahenee ripeästi, joten peliliikkeet olisivat paikallaan. Kilautin saman tien Crew Controlliin, että tällä hetkellä olen vielä teknisesti työkunnossa, mutta huomenna lähes takuuvarmasti lentokelvoton ja laatuflunssaa olisi tarjolla myös työkavereille. Totesimme, että operatiivisesti ja kaikin puolin muutenkin on parasta, että minut merkitään sairaslistalle heti ja saman tien – sangen potentiaalinen worst case scenario olisi, että seuraavana aamuna kuumeinen peräihmisraunio viruu ulkoasemalla hotellihuoneessa ja aamulento peruuntuu, kun samainen puupää ei malttanut jäädä ajoissa sivuun. Arviolta viidenkymmenen ihmisen päivä olisi pilalla.
Aikanaan koulussa ja monessa työssäkin pikku flunssan aiheuttama saikku saattoi tuntua jopa helpottavalta lepotauolta, mutta tämä kyllä otti päähän muutenkin, kuin pienen päänsäryn muodossa. Lentäminen on edelleen aivan mahottoman mukavaa hommaa, joten useamman lentopäivän peruuntuminen harmitti.
Ensipettymyksen haihduttua asettelin repussa vielä koronan jäljiltä kulkevasta paketista maskin naamalle ja lähdin kanssaihmisiä vältellen kotiin. Maskien jatkuvaa käyttöä ei ole ikävä, mutta soisin kyllä itämailta tutun (ja THL:nkin suositteleman) tavan yleistyvän: jos ihminen tuntee itsensä flunssaiseksi, niin käyttäisi maskia ihmisten ilmoilla kulkiessaan. Helppo juttu ja vähentäisi tehokkaasti lentsujen leviämistä.
Minulla on onneksi sen verran tyhjää tilaa päässä, että myös korvieni paineentasausröörit (eli Eustachin putket eli korvatorvet) ovat reilua kokoa, eikä paineenvaihtelu normaalisti aiheuta minulle mitään ongelmia. Päähän kertyvä räkä häiritsee hyvänkin paineentasausjärjestelmän toimintaa ja voi aiheuttaa erittäinkin kovaa korvakipua, jos putki tukkeutuu kokonaan – ääritilanteessa korvakipu voi häiritä niin paljon, että pilotti ei pysty hoitamaan normaaleja tehtäviään. Toisen kuskin äkillinen työkyvyttömyys luokitellaan hätätilanteeksi jolloin tulisi huutaa radioon maydayt, joten pieniinkin flunssiin suhtaudutaan näissä hommissa erittäin vakavasti. Sairauspoissaolojen osalta yleisohje on, että jos oma vointi vähänkin epäilyttää, niin ottaa mieluummin vaikka turhaan sen sairaspäivän tai pari.
Omat röörini eivät onneksi vielä ehtineet limoittua tukkoon, ja lentomatka kotiin sujui ongelmattomasti. Seuraavana päivänä miesflunssa olikin sitten jo täydessä vauhdissa.
Lyhyissä poissaoloissa tarvittavat todistukset saa työterveyshoitajalta puhelinajalla, ja edessä oli muutenkin kotipäiviä tietokoneella suoritettavien kertauskoulutusten ja ihan tavallisten vapaapäivien merkeissä, joten nyt oli oikeastaan hyvä aika sairastaa, jos tämä tauti oli pakko käydä läpi.
I survived the Man Flu. Again.
Muutama päivä meni kotona sinkkituotteiden, nenäkannun ja tietokonekoulutusten (ja -pelien) merkeissä ajoittaisten pikku kuumetorkkujen rytmittämänä, kunnes elämä voitti ja pystyin jälleen hengittämään suu kiinni. Paineentasauskin onnistuu taas ilman pään sisällä kuuluvia ääniä – niistäessä korvasta kuuluva vihellys on varma merkki lentokelvottomuudesta – joten huomenissa pääsen taas tositoimiin. Kyllä kelpaa.
Omien terveystietojen julkaiseminen verkossa on ihan hiukkasen arveluttavaa, mutta arveluttavahan tämä blogi on muutenkin, joten pidetään kiinni valitusta linjasta. Ja onhan se nyt kohtuudella pääteltävissä, että jos minut edelleen päästetään töihin, niin lääketieteellinen kelpoisuustodistus eli ns. medikaali on voimassa, joten tuskin teen itselleni kovin isoa vahinkoa kertomalla siitä myös suoraan.
Vietin siis tänään jokaisen lentäjän ei-ihan-lempparipäivää, kun ura oli taas kerran katkolla. Olisin voinut vitkutella asiaa vielä tammikuun puoliväliin asti, mutta medikaalin saa uusia enintään 45 vuorokautta ennen määräaikaa vuosittaisen uusimispäivän pysyessä samana, joten mitäpä sitä suotta venyttämään.
Aiemmista kerroista poiketen tällä kertaa ilmassa oli aivan erityistä jännitystä ja kihelmöintiä – ei siksi, että läpimeno olisi pelottanut tavallista enemmän, vaan koska kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun luottokorttiani ei tutkittu osana tarkastusta! Eli työnantaja maksoi koko lystin ja lupasi tarjota vielä minullekin pikku palkinnon tilipäivänä, kun kävin hoitamassa asian – aivan käsittämättömän siistiä siis!
No mitäs siellä tapahtui? Kuten aiemmissa aihetta koskettelevissa postauksissa kerroin, osa tutkimuksista tehdään vain tietyin määräajoin ja osa tehdään ihan joka kerta. Tällä kertaa ohjelmassa oli:
Purkkiin pissaaminen – aina yhtä charmanttia puuhaa. Onneksi sentään ihan omassa rauhassa, koska kyseessä ei ole valvontaa vaativa huumeseula. Seinällä oli kahdet suoritusohjeet, mutta onnistuin vain sen toisen konetyypin menetelmässä – tämä onneksi riitti läpäisyyn.
Verenluovutusta parin putkilon verran. Kuulemma tutkimustarkoituksiin, mutta voisihan hyvää verta hyödyntää muutenkin?
Päässä kuuluvista äänistä ilmoittaminen (nappia painamalla). Epämukavat kuulokkeet saattoivat liittyä asiaan.
Virheellisten C-kirjainten tunnistaminen taululta – hoitajan mukaan tämä on tärkeä taito, jotta kone osuu kiitotielle nurmikon sijaan. Sivuhuomio: yleisen kirjoitustaidon kannalta on huolestuttavaa, että n. 75 % taululle painetuista kirjaimista oli väärin päin!
Verenkiertoelimistön testaus hyvin omituista korkeusmittaria muistuttavalla laitteella. Käyttivät jenkkityyliin elohopeamillimetrejä – itse kyllä tykkään enemmän hehtopascaleista, paremman puutteessa myös millibaarit ovat ihan OK.
Kehonmassan määrittäminen maan vetovoimaan perustuvalla mittalaitteella.
Erilaisten kaavakkeiden lukemista, tarkistamista, sekä täydentämistä.
Pään onteloihin kurkkimista. (Yläpään.)
Silmiin katsomista erittäin tarkasti ja läheltä. En havainnut tohtorin silmissä mitään hälyttävää, ja tunne oli ilmeisen molemminpuoleinen.
Hengitysharjoituksia lääkärin monitoroidessa suoritusta alkeellisella kuuntelulaitteella.
Imusolmukkeiden ja vatsanseudun palpaatio. (Tohtorilla oli poikkeuksellisesti lämpimät kädet – firma varmaan maksaa meille Premium-paketin?)
Yhden kysymyksen tietovisa, jonka aihepiiri liittyi tutkittavan näkemykseen omasta lentokelpoisuudestaan.
Useita allekirjoituskokeita.
Ja kaiken tämän jälkeen, se kaikkein vaikein ja tuskallisin osuus – tulostintuoreen medikaalin taittelu siististi pieneen Modifart-muovitaskuun!
Virallinen Modifart-muovitasku, johon liikennelentäjän tulee kyetä taittelemaan ykkösluokan lääketieteellinen kelpoisuustodistus (arkkikoko A4).
Itseni sekä työnantajani suureksi riemuksi selvisin näistä kaikista, ja työt jatkuvat myös huomenna. Oi onnea, oi iloa!
Ne, jotka eivät vielä ole mokanneet audiopaneelin valinnoissa.
Ne, jotka ovat tehneet matkustajakuulutuksen jaksolle.
Ne, jotka ovat kuitanneet lennonjohtoselvityksen matkustajille.
Ne, jotka ovat jo tehneet kohdat 2 ja 3 vähintään kerran.
Itse siirryin hiljattain ryhmästä yksi ryhmään kolme, kun jutun pääkuvassa näkyvä PA-painike unohtui pohjaan kuulutuksen jälkeen. Odottelen siis tällä hetkellä siirtoa ryhmään neljä.
Yleensä vaihdan VHF1:n käyttöön heti PA:n jälkeen, mutta tällä kertaa kävi kämmi. Ihmiset kun tekevät aina välillä virheitä, on ilmailussa turvallisuuskriittisten asioiden osalta toimintamenetelmiin rakennettu varmistuksia – tässä kohtaa sellaista ei ole, koska virheestä vaarantuu yleensä vain puhujan ylpeys ja virhe huomataan takuulla siinä vaiheessa, kun takaisinluku ei mene perille… Nykyään pyrin pitämään toisen sormen VHF1-painikkeella koko kuulutuksen ajan, ettei vaihto unohdu.
Joissakin lentoyhtiöissä on tapana, että vain kapteeni kuuluttaa, ja joissakin toisissa taas lennonaikaiset kuulutukset hoitaa vuorossa oleva PM. Meillä on käytäntönä, että lennon aikana ohjaamon rutiinikuulutukset hoitaa vuorossa oleva PF (jos PF/PM-jako ei ole tuttu, kurkkaa tämä artikkeli), mutta mahdolliset ennen lähtöä tapahtuvat tervetulotoivotukset ja poikkeustilanteet viestii aina kapteeni. ATR-operoinnissa tervetulokuulutuksia tehdään melko harvoin, koska kääntöajat ovat lyhyitä ja ohjaamolla on kohtalaisen paljon puuhaa painopistelaskelmien ym. lähtövalmistelujen kanssa.
Lennon aikana matkustajille pyritään sanomaan terveisiä matkalentokorkeudessa, kun on sopivan rauhallinen hetki. Aamulla varhain ja illalla myöhään ei-pakolliset kuulutukset jätetään kuitenkin usein väliin, jos osa matkustajista nukkuu. Kaikkein lyhimmillä lennoilla kuulutuksia ei yleensä tehdä, ja myös puhevuorossa olevan pilotin henkilökohtainen kuulutusinnokkuus vaikuttaa puheen määrään.
Reitillä tehtävään rutiinikuulutukseen sisältyy yleensä peruskohteliaisuudet sekä maininta lentokorkeudesta ja sijainnista, arvio jäljellä olevasta lentoajasta sekä määränpään säätiedot. Osa kuskeista sitten maustaa näitä tilanteesta riippuen, esim. kertomalla jotakin mahdollisesti näkyvistä maamerkeistä, reitillä vallitsevasta säästä, tai alla olevasta lentolaitteesta.
Hienoja hetkiä kuuluttaessa ovat, kun olet ruvennut kertomaan jotakin vaikkapa ruotsiksi ja lauseen puolivälissä tajuat, että nyt muuten loppui sanavarasto kesken. Tai kun toivottelet hyvää huomenta klo 15 iltapäivällä (koska olet iltavuorossa ja herännyt vasta muutama tunti sitten). Tai kun huomaat antaneesi suomeksi vähän erilaiset säätiedot, kuin englanniksi. No, aika harva matkustaja ylipäätään kuuntelee, että mitä siellä mumistaan, joten vahinko ei yleensä ole kovin iso. Ja häpeään tottuu.
Matkustajille (ja välillä myös miehistölle) ohjaamosta annettavat kuulutukset ovat välillä yleinen vitsin aihe – eikä suotta. Ilmiön ymmärtämiseksi on hyvä katsoa oheinen, täysin autenttinen video tyypillisestä lentäjän työhaastattelusta.
Autenttista materiaalia lentäjän työhaastattelusta.
Isot pojat ovat kertoneet, että joskus ohjaamossa saatetaan lyödä vetoa, että onnistuuko puhevuorossa oleva kaveri livauttamaan sujuvasti jonkin absurdin sanan tai fraasin kuulutukseen. Omalle kohdalle tällaista ei (vielä) ole sattunut, mutta jos sitten viimeisenä työpäivänä saisin lennon Kuusamoon, niin voisin kuuluttaa näin:
Oikein hyvää huomenta ohjaamosta ja meidänkin puolestamme tervetuloa tälle lennolle, jonka määränpäänä on … Kuusamo Nyt kutsuu mua Kuusamo Metsän näen jämäkän…
Ennen kuin pääsin tänne, missä nyt olen, minua kiinnosti kovasti, että miltä se semmonen tavallinen työarki näyttää käytännössä. Yleisön pyynnöstä: ATR-perämiehen työviikko.
Lentäminen on epäsäännöllistä vuorotyötä ja koska Norralla ei käytetä kiinteää työvuorolistaa*, työt ja vapaat menevät kutakuinkin miten sattuu. Toki työvuorosuunnittelussa noudatetaan tarkasti työaikamääräyksiä, mutta tämä on aika kaukana ”arkisin 8-16” -tyyppisestä toimistotyöstä. Mikä on ainakin minun mielestäni varsin kiva juttu, kun jokainen viikko ei ole edellisen kopio.
*) Joillakin lentoyhtiöillä työvuorot perustuvat ns. fixed roster -malliin, jossa esim. X työpäivää seuraa aina Y vapaata. Tällä laskukaavalla yksittäinen pilotti pystyy päättelemään työvuoronsa useita kuukausia etukäteen.
Esimerkkiviikkoani edelsi kolmen päivän vapaa la-ma, jonka jälkeen lensin maanantai-iltana matkustajana Rovaniemeltä Vantaalle tiistaina alkavaa aamuvuoroa varten. Varhaisen herätyksen (ilmoittautumisaika** 06.30) vuoksi yövyin toimistolla, jossa on muutama henkilökunnalle tarkoitettu lepohuone tällaisiin tilanteisiin – illalla työkamppeet mukaan pukkarista, ja hyvissä ajoin nukkumaan.
**) Ilmoittautuminen tarkoittaa aikaa, jolloin miehistönjäsenen pitää olla virkapukeutuneena työpaikalla ja valmiina töihin. Ilmoittautuminen on yleensä 60 minuuttia ennen aikataulunmukaista lähtöaikaa.
Pukukaappi on pendelöijän tukikohta periferiassa.
Työvuoro aloitetaan aina ohjaamomiehistön briiffillä, jossa käydään läpi reitit, säät, ym. ohjaamotyöskentelyyn välittömästi liittyvät asiat. Heti perään otetaan yhteisbriiffi matkustamomiehistön kanssa, jossa käydään läpi aikataulut, matkustajamäärät, mahdolliset erityismatkustajat (lapset, liikuntarajoitteiset, eläimet, jne.) ja muut esille tulevat asiat.
Tiistaina alkava työvuoro oli kaksipäiväinen yöpyvä, eli miehistö yöpyi ulkoasemalla ja jatkoi myös seuraavan päivän samalla kokoonpanolla. Ensimmäiseen päivään kuului kolme lentoa, joista ensimmäisen (Helsinki – Göteborg) lähtöaika oli 07.30, eli tunti ilmoittautumisajan jälkeen. Kuten useimmilla muillakin ulkoasemilla, Göteborgissa käytiin vain nopeasti kääntymässä – aikataulunmukainen kääntöaika on 25 minuuttia. Göteborgin paluun jälkeen oli reilun tunnin tauko Helsingissä, jonka jälkeen ajettiin vielä yöksi Vaasaan. Työpäivä päättyi siis Vaasaan, jossa avasin hotellihuoneen oven klo 14.45.
Seuraavana aamuna miehistökuljetus lähti hotellilta klo 04.55, jota ennen piti luonnollisesti virkapukeutua ja haukata aamupalaa – oma herätykseni soi jo hieman ennen neljää, ettei tarvitse polttaa suuta kahvin kanssa. Lento Helsinkiin, 35 minuutin kääntöajalla sieltä Rovaniemelle, josta 25 minuutin käännöllä takaisin Helsinkiin. Viikon ensimmäinen työvuoro päättyi keskiviikkona klo 11.40 ja yöksi jäin taas toimiston lepohuoneeseen – ainakaan tällä hetkellä minulla ei siis ole ns. työasuntoa periferiassa, vaan olen toivonut vuorosuunnittelulta ulkoasemilla (hotellissa) yöpyviä työvuoroja ja tarvittaessa majoitun toimistolla.
Torstaiaamuna alkoi viikon toinen työvuoro, joka oli kolmipäiväinen yöpyvä. Päiväni murmelina: ilmoittautuminen 06.30, Helsinki – Göteborg – Helsinki – Vaasa. Vaasassa taas hotellilla klo 14.45 ja vieläpä samassa huoneessa, kuin tiistaina.
Murmeli. Kuvan eläin ei tiettävästi ole yöpynyt Vaasassa.
Myös perjantaina kello soi ennen neljää, mutta tällä kertaa lähdettiin aamu-Helsingin jälkeen Gdanskiin. Sielläkin nopea kääntö, jossa en edes astunut koneesta ulos – minulla oli lentovuoro takaisin Helsinkiin, joten kapteeni teki kierron ja minä poistuin ohjaamosta vain vieraillakseni koneen takaosassa sijaitsevassa ylellisessä käymälässä. Päivän neljäs lento vei jälleen Vaasaan, jossa olin hotellilla jälleen klo 14.45. Tällä kertaa tuli sentään eri huone, kuin viimeksi.
Launtaiaamuna kello soi taas… no arvasit varmaan jo. Tunnin lento Helsinkiin, pari tuntia suuntaansa Göteborgiin, ja päivä sekä vuoro päättyivät klo 12.20 toimistolle. Vaatteiden vaihto ja pyykkien pakkaaminen pukuhuoneessa, pieni välipala keittiössä ja kahvimuki matkaevääksi – se oli sellainen perämiehen lauantai. Onneksi vähän erilaista, kuin Irwinin laulussa.
Varjoselfie aamuauringossa. Toimii myös lentokonekuvana.
Tiistaina 06.30 alkaneen työputken (2+3 päivää) jälkeen kävelin ulos toimiston ovesta klo 12.50 lauantaina, ja seuraavan työvuoron ilmoittautumisaika on tiistaina 05.55 – käytännössä lähden kotoa taas maanantai-iltana. Kolme yötä viikossa samalla paikkakunnalla ei ole tavallista, mutta toisaalta se myös kuvastaa sitä säännöllistä epäsäännöllisyyttä, joka on ominaista tällaiselle vuorotyölle.
Esimerkkiviikko oli siis viisi työpäivää aamupainotteisena, mutta yhtä hyvin se voisi olla iltapainotteinenkin tai vaikkapa aamusta iltaan kääntyvä. Iltavuoron ilmoittautumisaika on tyypillisesti klo 15 kieppeissä, ja siinäkin ajetaan kolmesta viiteen sektoria. Ulkoasemalla yöpyvässä iltavuorossa hotellilla ollaan 24-02 aikoihin, ja seuraavana päivänä ilmoittautuminen on aikaisintaan 10 tuntia ja 15 minuuttia siitä, kun edellisen päivän viimeinen lento on päättynyt – käytännössä lepoaika on kuitenkin yleensä 12 tunnin kieppeissä tai vähän yli
Yöpyvien erikoistapaus on ns. split duty -yövuoro (ammattislangissa ”terävä”), joka alkaa yleensä n. klo 23. Vuoron aluksi lennetään illan viimeinen lento ulkoasemalle, jossa käydään muutama tunti taukoilemassa hotellilla ja lennetään sama kone takaisin aamulla viiden, kuuden kieppeissä. Näissä vuoroissa lakisääteinen lepoaika on ollut ennen työvuoron alkua ja koko yö on työaikaa, mutta lentojen puutteen vuoksi siinä voi halutessaan vaikka nukkua muutaman tunnin.
Eräs ”terävä” meneillään: kone parkkiin ja miehistö lähtee hotellille taukoilemaan.
Peräkkäisten työpäivien rytmitys voi myös vaihdella – esimerkkitapauksemme viiden työpäivän ja kahden vapaapäivän sijaan rosterissa voisi olla peräkkäin esim. kolme työpäivää, kaksi vapaata, kolme työpäivää, yksi vapaa, viisi työpäivää, kolme vapaata… eli siellä voi olla käytännössä melkein mitä vain, mikä täyttää ilmailuviranomaisen lepoaikamääräykset. Työvuoroja voi myös vaihtaa kollegoiden kanssa melko sujuvasti, eli jos hyvin käy, vuorolistasta saa muokattua juuri sellaisen, kuin itse haluaa.
Tämä postaus vastasi niihin kysymyksiin, mitä itse pohdiskelin ennen kuin aloitin nämä työt. Jos juuri sinua mietityttää jokin muu aiheeseen tai aiheen viereen liittyvä kysymys, niin laitapa kommenttia tai heitä sähköpostia lentoon.blog@gmail.com !
Se on siinä! Uuden kuskin matka liikennekoneen etupenkille on tullut minun osaltani maaliin, kun aloitin työt reittiliikenteessä tapahtuvan linjakoulutuksen merkeissä. Opiskelu ja kouluttautuminen jatkuvat eläkeikään asti, mutta jatkossa tästä saa kuulemma palkkaa – erittäin siisti homma.
Siipinäkymä istuimelta 0B.
Ensimmäinen työvuoro oli läpäriharjoituksia seuraavana päivänä, ja heti perään tulivat myös toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes, seitsemäs, kahdeksas… No olihan siellä vapaitakin välissä, mutta sen verran on puuhaa riittänyt töiden ja muun elämän kanssa, että bloggailu on jäänyt väliin.
Pilviä jaksaa ainakin vielä tässä vaiheessa ihastella.
Lentotunteja on tullut kahdeksassa työvuorossa reilut 40, ja uusia kenttävalloituksiakin jo viisi. Tyyppikurssi antoi riittävät valmiudet koneen turvalliseen operointiin, mutta oppimista tapahtuu joka lennolla myös tästä eteenpäin – joka päivä on koulupäivä.
Kesäyö kauneimmillaan.
Kuuma kysymys kaikkien huulilla on ollut, että miltä se lentotyö nyt maistuu?
No kyllähän se maistuu aika makealta. Homma on ollut niin hienoa (ja oikeastaan vielä hienompaakin), mitä odotin. Glamourin perässä tänne ei kannata hakeutua, mutta jos liikennekoneen operointi, tiivis tiimityö, ja uskomattoman hienot maisemat kiinnostavat, niin kyllä kelpaa.
