Tämä on yksi niitä tekstejä, jotka ovat maanneet luonnoksena kuukausitolkulla. Tänään kun pitkästä aikaa hyppäsin junaan, sopivasti vielä näin isänpäivän iltana, tuntui sopivalta viimeistellä se julkaisuvalmiiksi.
Koulutukseen hakeutumista pohtiessani suurin huolenaiheeni oli, että miten jatkuvat poissaolot vaikuttavat perhe-elämään. Jos joku perheellinen lukija pohtii samoja kuvioita niin sanoisin, että kyllä tämän saa sujumaan mutta ei se aina ole pelkkää päivänpaistetta.
 |
| Isänpäivä laittaa aina miettimään oman suoritustason riittävyyttä. |
Arki on rullannut kohtalaisen hyvin, ennen kaikkea vaimoni sekä kotipaikkakunnan tukijoukkojen ansiosta. Olisi mukava väittää, ettei projekti ole aiheuttanut yhtään riitaa – 17 vuotta kestäneessä parisuhteessa niitä syntyy pienemmistäkin asioista – mutta eihän sellaista valetta kukaan uskoisi. Ihan hyvin meillä kuitenkin menee.
11-vuotias esikoisemme on suhtautunut tilanteeseen tosi joustavasti. Poissaollessani otamme videopuhelun lähes joka ilta ja kun pakkailen laukkua seuraavaa reissua varten hän vain varmistaa rutiinoituneesti, että milloin tulen takaisin. Hän on ollut myös valtavan isona apuna pikkusiskon kanssa, joka ei luonnollisestikaan ikänsä vuoksi pysty suhtautumaan yhtä kypsästi.
Pian viisivuotias kuopuksemme ei aluksi oikein tajunnut, että mistä isin opiskelussa on kyse. Ensimmäisenä kesänä ihmetys muuttui ajoittain kiukutteluksi kun lähtöhetki lähestyi, mutta seuraavan talven aikana kiukuttelut vähän unohtuivat kun olin enimmäkseen kotona. Toinen vuosi oli paljon helpompi kun reissaaminen väheni ja ikääkin tuli lisää – toki ikävä nousee välillä pintaan vieläkin mutta sellaista tilannetta ei ole enää tullut, että pitäisi lähteä itkevän lapsen luota junalle. Muutamasta vaikeasta lähdöstä huolimatta olen päässyt tässä hävettävän vähällä – yleensä kotiinpaluun jälkeen on luvassa ylenpalttista halailua ja vain joskus ”isi on tyhmä ja kakka” – suurin osa ikäväkiukuttelustahan on tapahtunut viikolla muiden läheisten seurassa.
Kuten arvata saattaa, isossa elämänmuutoksessa alku oli vaikeinta mutta arki alkoi helpottua varsin pian, kun itse kukin oppi sujuvat toimintamallit. Nyt kun opiskelua on takana jo melkein puolitoista vuotta, on reissaaminen tällä hetkellä melko vähäistä, koska suurin osa työstä on kotona tehtävää etäopiskelua.
Taaksepäin ajatellessa alun PPL-vaihe olikin kaikkein raskain, koska olin yhtäkkiä kaikki arkipäivät Helsingissä. Sen jälkeen kotona on pystynyt viettämään yllättävänkin paljon aikaa, osittain etäteorioiden ja osittain lentokoulutuksen joustavuuden ansiosta – karkeasti arvioituna olen lentänyt ainakin kolmanneksen koulutukseen kuuluvista tunneista Rovaniemeltä käsin ja teorioiden vuoksi etelässä tarvitsee käydä vain kerran parissa kuukaudessa.
Tällä hetkellä on siis enemmänkin poikkeus rutiiniin, kun isi lähtee illalla Helsinkiin suorittaakseen viikon mittaisen teoriajakson, jonka jälkeen edessä on taas monta viikkoa itsenäistä opiskelua kotona. Tilanne tulee luonnollisesti muuttumaan sitten kun työt aikanaan alkavat – reissaamisesta tulee taas uusi normaali ja siinä on varmasti kaikilla oma opettelunsa edessä. Se on kuitenkin varmasti helpompaa kuin mitä opintojen aloittaminen oli, kun mukana kuviossa ei ole brutaalia tulotason laskua ja sen aiheuttamaa lisäpainetta.
Isyyteen, ja vanhemmuuteen yleensäkin, kuuluu ajoittainen tunne omasta riittämättömyydestä. Varmasti voisin olla parempikin isä, kuin nyt olen mutta varmasti voisin olla myös huonompi – riippumatta siitä, vietänkö paljon aikaa reissussa vai en. Täytyy vain uskoa, että tämä riittää.
