Kahvia koneeseen

Yhtiökoulutusta on kestänyt pari viikkoa ja teoriosuus alkaa olla kokeita vaille valmis. Ensi viikolla ohjelmassa on vielä viimeiset teoriatunnit, pari päivää käytännön harjoituksia hätätilanteisiin liittyen, sekä yhtiökoulutuksen päättävä käsikirjakoe ennen tyyppivaiheen alkua. Eli nyt ollaan lähellä niitä päiviä, kun kurssimme keskeytettiin 2020.

Juoma-automaatin valikoima tulee tutuksi teoriajakson aikana.

Luokkaopiskelu aamusta iltaan lentoyhtiön sisäisessä lentokoulussa on aivan samanlaista, kuin missä tahansa muussakin oppilaitoksessa. Ainoastaan sillä erolla, että kaikki asia on kiinnostavaa ja relevanttia tulevan työn kannalta. 

Päivärytmi on yksinkertainen: herätys, aamupala digilehden parissa ja lyhyt kävelymatka koululle eli toimistolle. Ensimmäinen kuppi kahvia automaatista mukaan ja oppitunteja lounaaseen asti, ja sama toistuu iltapäivällä. Taukoja on kouluttajasta riippuen n. tunnin välein. Päivät päättyvät yleensä klo 16-17 aikoihin, jonka jälkeen voi siirtyä itsenäisen opiskelun pariin joko omaan majapaikkaan tai toimiston taukohuoneeseen – vapaa-aikaa ei ihan hirveästi pysty tässä vaiheessa ottamaan.

Säännölliset kahvitauot ajavat käyttämään aivan liikaa kofeiinia, ja talon tarjoamat juoma-automaatit ovatkin aktiivisella käytöllä. Ainakin minun täytyy hieman suunnitella, että montako kahvikuppia päivässä juo koska muuten menee helposti överiksi – välillä pitää ottaa vaihteeksi kaakaota, tai ihan vain juomapullosta vettä. 

Kimppakämppä kävelymatkan päässä toimistosta on osoittautunut loistavaksi ratkaisuksi. Sen minkä tiloissa häviää (päivästä riippuen 4-5 hlöä 45 neliön kolmiossa), sijainnissa voittaa. Forenomin valmiiksi kalustettu asunto ei ole järin luksuriöösi, mutta ajaa hyvin asiansa näin koulutusvaiheessa, kun päiviin ei mahdu muuta elämää kuin opiskelu.

Unboxing

Kurssi alkoi uudestaan eilen, ja tässä postauksessa onkin kahdenlaista unboxingia – sekä vertauskuvallista yhtiökurssin aloittelun merkeissä, että ihan konkreettista virkapukupaketin avaamista. Aloitetaan jälkimmäisestä, koska kuva on kiva tässä postauksen alussa ja vertauskuvan valokuvaaminen on hankalaa.

Pilotin aloituspaketti purettuna pukuhuoneen penkille.

Kaksi vuotta sitten sovitetut ja tilatut työvaatteet olivat toimistolla odottamassa ja tässä iässä olevaa miestähän ohuesti jännittää, että vieläkö ne sopivat päälle. Sain tänään pukukaapin myötä paikan varusteiden varastoinnille, joten oli aika ottaa paketti haltuun ja ruveta tutkimaan, pitääkö lähteä salille tai uudelle sovituskierrokselle.

Kuten useimmissa lentoyhtiöissä on tapana, myös Norra tarjoaa työvaatteet lentävälle henkilökunnalle. Poikapiloteilla pakettiin kuuluu kahdet housut, nippu kauluspaitoja, puvuntakki sekä päällystakki, lakki, pari kravattia, neule, kaulahuivi, sekä olkapoletit ym. lisävarusteita. Tyttöpilottien ja matkustamohenkilökunnan varusteissa on joitakin poikkeuksia, joita en osaa eritellä. Kamppeet käytiin sovittamassa ennakkoon vaatetoimittajalla, joka teki tarvittavat muutokset ja toimitti valmiin setin työmaalle. Itse pitää hommata mm. kengät, hanskat ja laukut, mutta näitä varten saadaan ns. varusteraha.

Ai että miten ne istuivat? Kiitos kysymästä, housut mahtuivat hyvin kiinni, vaikka kotona on viime aikoina ollut turhankin hyvät ruoat (kiitos Ruokaboksi-palvelun sekä kokkaamisesta innostuneen tyttären). Pieni silitysurakka näiden kanssa on vielä edessä, mutta sen ehtii hoitaa lähempänä ensimmäisiä lentoja.

Vähän yllättävää oli, että virkapuvun pukeminen päälle ei aiheuttanut isompaa tunnereaktiota. Mitä nyt sen, että innostuin kirjoittamaan tämän postauksen. Otin vain yhden tylsän peiliselfien, kun pitihän nyt vaimolle ilmoittaa, että maha ei ole kasvanut viimeisen kahden vuoden aikana. Tänne en sitä kuvaa kehtaa julkaista.

Univormu mielletään tärkeäksi osaksi lentäjän ammattia ja tokihan se oli mukava viimein vetää päälle, mutta ei se ollut sellainen ”lapsuuden haaveiden täyttymys”, mitä olisi voinut kuvitella. No ehkä se tuntuu erilaiselta sitten, kun ollaan menossa ensimmäiselle työlennolle – mene ja tiedä. Omalla bucket listilläni kyllä olikin mainittuna ”lentäminen palkkaa vastaan” eikä ”univormun pukeminen” – jälkimmäinen olisi ollut paljon halvempaa ja helpompaa hoitaa vuokraamalla naamiaisasu.

No sitten se toinen unboxing-juttu, eli kurssin aloitus. Mikäpä tässä, oli mukava tulla takaisin ja saada vanha kulkukortti kaulaan. Moni asia on ennestään tuttua ja sikäli helpottaa alkuvaihetta, mutta usein huomaa oppivansa myös jotakin täysin uutta – kuten aina näissä hommissa. Jotain on voinut muuttuakin, mutta useimmat varmaan vain menivät ohi ensimmäisen kerran informaatiotulvassa.

Koulutus on lähtenyt liikkeelle kutakuinkin samoissa merkeissä kuin viimeksi, runsaasti PowerPointteja sekä aivan liikaa automaattikahvia. Aiheet ovat yhtä mielenkiintoista kuin ensimmäisellä kerralla, eikä ole vielä yhtään hetkeä harmittanut olla täällä.

Kelpuutukset kuntoon

Tänään tuli kaksi vuotta täyteen ensimmäisen yhtiökoulutuksen alkamisesta, ja paluu Öljymäelle tapahtuu vajaan parin viikon kuluttua. Sitä ennen pitää rastittaa muutama ruutu kelpoisuusvaatimusten osalta. Tämä väliprojekti käy myös hyvänä kertauskurssina reissaamiseen – en muistakaan, koska olen viimeksi matkustanut näin paljon viikon sisällä.

Ensimmäinen homma oli työhöntulotarkastuksen ja siihen kuuluvan huumetestin uusiminen Oulussa. Se huumetesti on kyllä aina yhtä miellyttävä elämys – sanoisin, että valvottu virtsanäyte heti paastoverikokeen jälkeen on vaikein yksittäinen suoritus matkalla etupenkille, ainakin näin ennen tyyppikurssin alkua arvioituna. Enkä kuulemma ole ainoa, joka on samaa mieltä.

Seuraavaksi piti käydä Hämeenlinnassa uusimassa psykologinen arviointi, joka oli ehtinyt vanhentua tässä pandemia-aikana. Iso kasa monivalintakysymyksiä, kuppi kahvia mukavassa seurassa ja reilu tunti tietokonetehtäviä, niin sekin oli hoidettu.

Seuraavaksi ohjelmassa on mittarikelpuutuksen palauttaminen voimaan, eli pääsee pitkästä aikaa oikeasti lentämään! Tänään illalla Pirkkalaan, jossa lähipäivien ohjelmassa on C172:een tutustuminen ja tarvittavat kertausopinnot ja -lennot, joiden jälkeen SEP- ja IR-tarkkari heti perään. Kohta nähdään, onko kotisimuilusta ollut mitään hyötyä vai aloitetaanko taas nollasta.

Vihdoinkin.

Huhuja mahdollisesti maaliskuussa alkavasta tyyppikurssista ehti liikkua hetken, ennen kuin puhelimeni soi iloisten uutisten merkeissä. Koulutukseni jatkuu – tai oikeammin alkaa uudestaan alusta – 14.3.2022, eli lähes tasan kaksi vuotta sen jälkeen, kun se keskeytettiin.

Jokohan toimiston pienoismalleissakin on uudet maalaukset?

Erinäisistä syistä alkuperäinen maaliskuun 2020 perämieskurssimme hajosi kahteen osaan. Rekrytointijonon alkupäässä olleet (aikaisemmin peruskoulutuksesta valmistuneet) pääsivät aloittamaan jo 2022 helmikuussa, ja minä sekä eräs toinen veteraani päädyimme tähän maaliskuun kurssille muutaman täysin uuden oppilaan kanssa. Asetelma on sinänsä hauskalla tavalla tuttu, koska olin myös aikanaan ilmavoimien ohjaajakurssilla ”aikaisemmin palvellut” varuskuntaveteraani, ehdittyäni viettää puoli vuotta kurkkusalaateissa jo ennen ohjaajakurssin alkua.

Koulutus siis alkaa uudestaan nollasta, mikä on kurssin kirjava kokoonpano sekä vierähtänyt aika huomioiden ehdottoman järkevä ratkaisu. Vähän toki harmittaa käydä yhtiökoulutus uudestaan, mutta pääseepä kertaamaan ja varmasti siinä oppii jotain uutta, mikä jäi ensimmäisellä kierroksella huomaamatta.

Katkera tilitys

Sori, se oli klikkiotsikko. Tämä postaus voisi olla tosi katkerakin, mutta mitäpä se hyödyttäisi. Kerronpa kuitenkin fiiliksiä kun edellisestä lennosta tulee pian kuluneeksi vuosi. 

En ole optimisti enkä pessimisti, minun lasini on puolillaan.
Arkistokuva. Kuvan lasi ei liity tapahtumiin.

Olen tiennyt ja tiedostanut projektin alusta asti, että ilmailu on äärimmäisen suhdanneherkkä ala ja työllisyystilanne voi hetkessä muuttua hyvästä katastrofaaliseksi. Peruskoulutuksen aikana muutamaan otteeseen kurssikavereiden kanssa keskusteltiinkin, että olisipa aika ikävä tilanne jos juuri valmistumisemme aikoihin iskisi uusi finanssikriisi tai muu vastaava järjestelmäshokki.

Tasan vuosi sitten tämän lentopojan tilanne näytti satumaisen hyvältä: olin aloittamassa yhtiökurssin ilman pienintäkään odotusjaksoa valmistumisen jälkeen ja silloisen arvion perusteella palkka rupeaisi juoksemaan tasan kaksi vuotta peruskoulutuksen aloittamisesta, eli olin päihittämässä tavoiteaikatauluni vuodella. Sitten tuli pari muuttujaa, jotka pistivät minun ja monen muunkin suunnitelmat uusiksi – esimerkkinä vaikkapa Ylen haastattelemat periskurssikaverini Marko sekä naapurikoulusta valmistunut Noora.

Minun tapauksessani koronavuosi ei ollut unelmien täyttymys, mutta ei myöskään kaamea katastrofi. Koska aiheista on pula ja kirjoittaa tekee mieli, listaan tähän koronavuoden henkilökohtaiset miinukset ja plussat.

Negatiivista:

– Tulonmenetykset, kun palkka ei lähtenyt juoksemaan suunnitellusti.

– TE-toimisto, jolla kävi pieni virhe ymmärrettävästi monimutkaisen asiani käsittelyssä. Ihmisille sattuu virheitä, minkäpä sille voi – toivottavasti ansiopäivärahat saa takautuvasti kun lautakuntakäsittely aikanaan valmistuu.

– Pitkä lentotauko, mikä tulee tekemään ensimmäisistä simusessioista hikisiä.

Positiivista:

Lisääntynyt vapaa-aika, jota oli keväällä vähintään riittävästi ja vielä nykyäänkin hämmentävän paljon.

Pankin joustavuus. Onneksi koulutuslainan lyhennysohjelma oli suunniteltukin alkamaan vasta kesällä 2021 ja asuntolainaan sai lyhennysjoustoa – muuten olisi ollut oikeasti paha paikka, koska em. TE-hämmingin vuoksi en saanut muutamaan kuukauteen mitään tuloja tai tukia.

Nopeahko työllistyminen aiemman ammattini pariin.

Öljymäen kellarissa odottava virkapuku. On sentään jalka oven välissä ja realistinen toive työllistyä verrattain nopeasti.

Terveys – viimeisten kymmenen vuoden ajan tarhasta on tullut viirus kotiin vähintään kerran kuussa, nyt meillä on ollut vuoden sisään vain kaksi flunssakierrosta joista itse sairastuin toiseen. Todettakoon, että tikku sieraimessa ei tuntunut niin pahalta kuin odotin – käy sinäkin testissä, jos on aihetta.

Plussia oli enemmän kuin miinuksia joten koronavuosihan oli lopulta hyvä juttu? En nyt ihan niinkään sanoisi, mutta olisi se voinut huonomminkin mennä. 

Odotan innolla rokotusten etenemistä ja sen myötä ennustettua lentoliikenteen nopeaa elpymistä, mutta en tuudittaudu liikaan optimistisuuteen. Minun lasini ei ole puoliksi tyhjä tai puoliksi täynnä, vaan ihan vain puolillaan.

Työtön lentäjä

Onhan se hienoa olla ammatiltaan lentäjä, mutta sen työtön-etuliitteen ottaisin mielelläni mahdollisimman pian pois. Näennäinen toimettomuus tuntuu oudolta, kun on sitä ennen painanut vuosikymmenen töissä ja pari vuotta intensiivisen opiskelun merkeissä. Koska täysin toimettomana olisi tympeä olla, ovat kodin rästihommat pelastaneet koronaloman mielekkyyden.

Nyt on mm. pattereiden kannakkeet säädetty samaan korkoon.

Olen päätynyt tekemään sellaisiakin askareita, joiden tekemistä olin kaavaillut muutaman vuosikymmenen päähän eläkepäiville. Olen muun muassa säätänyt kukkapenkkien reunakivetyksiä, poistanut pihalaatoilta niille kasvaneet turvekerrokset, oikaissut lämpöpattereiden kiinnitykset, imuroinut autotallin…

Ruuhkavuosiin tottuneelle tuntuu aivan käsittämättömältä, että päivän – ja jopa viikon – aikatauluja voi säätää esimerkiksi siten, että ”hoidankin asian huomenna, koska pesin vasta auton ja tänään sataa vettä”. Normaalitilanteessahan asia on hoidettava täsmälleen silloin, kun siihen on ylipäätään mahdollisuus – muuten se jää hoitamatta.

Kotitöiden ja perheen ohella aikaa on jäänyt myös liikunnalle, videopeleille sekä ATR-tyyppimateriaalien varovaiselle tutkailulle. Mikäpä tässä, ihan mukavaa kun ei ole kiirettä mutta en kyllä pahastu, kun Norralta aikanaan ilmoitetaan koulutuksen jatkosta. Ennen kesälomia ei varmasti tapahdu mitään mutta syksy on toivoa täynnä.

Nyt olisi kohtalaisesti aikaa kirjoittaa blogiakin mutta aiheista on vähän uupelo, kun varsinaisen ilmailu-uran osalta ei hirveästi tapahdu. Aihetoiveita voi edelleen laittaa kommentteihin tai sähköpostitse lentoon.blog@gmail.com

Koronaloma

Ei ole varmaan kenellekään yllätys, että kaikki koulutus on keskeytetty myös Norralla koronatilanteen vuoksi.

Toistaiseksi viimeiseen koulupäivään kuuluivat kiinteästi kahvi ja käsidesi.

Tällä hetkellä vietän siis koronalomaa kotosalla ja etsin samalla jotakin tilapäistä työtä odotusajalle. Koulutuksemme on määrä jatkua heti kun tilanne normalisoituu mutta THL:n arvioita kuunnellessa vaikuttaa siltä, että se ei tule tapahtumaan ennen kesää.

Yhtiökoulutus alkoi

Alkuvuosi on ollut melko vauhdikas, kun heti ATPL-teorioiden perään piti paketoida sekä CPL-lennot, UPRT, että MCC-koulutus ennen maaliskuun alkua, jolloin Norran yhtiökoulutus alkoi. Ei se oikeastaan tehnyt edes tiukkaa – pelivaraa jäi melkein 60 tuntia siitä kun paluulento Berliinistä laskeutui Helsinkiin, ennen kuin piti olla turvatarkastuksessa toimiston portilla ensimmäisen koulutuspäivän merkeissä. Siinähän ehti käydä kotonakin kääntymässä.

Norran meille järjestämä koulutus alkaa konversiojaksolla, jonka aikana tutustumme yhtiöön yleisesti sekä erityisesti toimintaohjeisiin, joiden perusteella jokapäiväinen operointi pyörii. Konversiojakson jälkeen aloitetaan tyyppikurssi jolla opiskellaan tulevan työkalun (meidän tapauksessamme ATR 72-500) ruumiin- ja sielunelämää sekä turvallista käyttöä. Tyyppikurssin jälkeen koulutus jatkuu vielä jonkin aikaa linjalla määrättyjen kouluttajakapteenien kanssa, ennen kuin tulokkaasta tulee riviperämies jota voidaan rosteroida työvuoroihin kenen tahansa kapteenin pariksi.

Lähes kaikki työkoneet on jo maalattu mutta pienoismalleissa on vielä vanha NoRRA-väritys.

Ensimmäisen viikon jälkeen on hieman informaatioähkyinen, mutta muuten hyvin positiivinen fiilis. Uutta asiaa tulee valtavasti; lähtien uusista kurssikavereista ja jatkuen uusiin kouluttajiin, talon tapoihin ja paikkoihin sekä käytettäviin tietojärjestelmiin (joita on paljon). Tärkeimmät paikat, eli kahviautomaatit, vessat ja taukotilat, alkavat jo löytyä hyvällä varmuudella mutta melkein kaikki muu vaatii vielä tässä vaiheessa tietoista pohdintaa.

Kurssiasioiden lisäksi opettelua on vaatinut myös uusi tukikohta täällä periferiassa. Nyt kun opiskelu (ja myöhemmin työskentely) vaativat säännöllistä läsnäoloa pääkaupunkiseudulla, vuokrasin pitkästä aikaa huoneen kimppakämpästä ja sattuipa vielä, että talon muutkin asukkaat työskentelevät ilmailun parissa. Ensimmäisen viikon projektina on ollut löytää optimaaliset reitit ja aikataulut tukikohdasta toimistolle ja takaisin – systemaattisella optimoinnilla olen saanut 12 minuuttia pois keskimääräisestä matka-ajasta (N=4) ja parannettavaa on vielä ainakin viisi minuuttia, ennen kuin kolkutellaan ehtimisen turvamarginaaleja. Tätä varten olen luonnollisesti tehnyt laskentataulukon, koska kaikki on hauskempaa taulukoituna.

Ai niin – kuten ehkä jo huomasitkin, päätin jatkaa bloggaamista ainakin toistaiseksi – pitäähän ihmisellä harrastuksiakin olla. Kysymyksiä sekä ehdotuksia juttuaiheista voi esittää edelleen.

Nyt minä lähden viikonlopuksi kotiin.

MCC, the end(?)

Ammattilentäjän opintolinjan loppuhuipennus on ohjaamoyhteistyökurssi, joka tunnetaan myös englanninkielisestä Multi Crew Co-operation -nimestä muodostuvalla lyhenteellä MCC. Minun kohdallani MCC tarkoitti reilun viikon mittaista reissua Berliinin liepeille, Strausberg-nimiseen pikkukaupunkiin jossa toimii Salpauslennon yhteistyökumppani Aerotours.

MCC-kurssi suoritetaan parityöskentelynä ja parikseni päätyi huomattavasti minua kokeneempi pilotti, joka ei vain aiemmalla urallaan ollut tätä koulutusta tarvinnut. Kokeneemman ilmailijan viereen päätyminen on aina hyvä juttu, koska siinä oppii väkisinkin jotakin uutta – tai ainakin kuulee hyviä tarinoita lentouran varrelta. Tällä reissulla tuli molempia aivan kiitettävästi.

Koska kurssin tavoitteena on ohjaamoyhteistyön kouluttaminen ja harjoittelu, ei käytettävällä konetyypillä – tai käytännössä siis simulaattorilla – ole juurikaan merkitystä. Meidät istutettiin FNPT2-laitteeseen jonka esikuvana on Beechcraft King Air B200, joka oli sekä minulle että parilleni entuudestaan täysin vieras konetyyppi. Koulutuksen aikana tuotiinkin useaan otteeseen esille, että koska emme ole suorittamassa B200-tyyppikoulutusta, meiltä ei odoteta suvereenia järjestelmäosaamista ja lentoteknisissä asioissa voi aina kysyä neuvoa kouluttajalta – pari kertaa laitettiinkin simu parkkiin keskelle taivasta kun avioniikan käyttöä piti pähkäillä ennakoitua pidempään.

Vaikka MCC-kurssilla käytettävää laitetta ei tarvitse tuntea täydellisesti, oli ohjaamojulisteelle käyttöä iltaisin.

Koulutuksen alussa oli pari päivää teoriaa joiden jälkeen pääsimme tekemään tutustumisistunnon harjoituslaitteessa ennen varsinaisten koulutussessioiden (5 x 4 h) alkamista. Koulutusjakson keskelle osui simulaattorin varaustilanteesta johtuen (ennakkoon tiedossa ollut) parin päivän tauko, ilman sitä olisimme olleet valmiita viikossa mutta nyt olin reissussa yhteensä kymmenen päivää. No pääsinpä viettämään pari turistipäivää Berliinissä samalla reissulla.

Lennonharjoittelulaitteemme ei näytä päällisin puolin järin aerodynaamiselta.

Käytännön harjoitteet suoritettiin vuorotellen kapteenina ja perämiehenä, eli kumpikin sai harjoitella tärkeimmät skenaariot molemmissa rooleissa. Vaikka simussa ei ole oikeasti hengenvaaraa ja palavan moottorin virtuaaliliekitkin rajautuvat tämän tason laitteessa visuaalin ulkopuolelle, on se vain jännä huomata kuinka syke nousee kun tehdään lähestymistä huonossa kelissä, toinen moottori on hajonnut jo lentoonlähdössä ja se viimeinenkin syttyy palamaan muutaman mailin päässä kentästä.

Sisäpuolella sentään on ihan mukavasti lentämisen meininkiä.

Toinen mielenkiintoinen ilmiö oli se, että kuinka nopeasti ongelmien kasaantuminen muodostuu isoksi ongelmaksi. Hydrauliikkavika? Nou hätä. Paineistusongelma? Tulee jo vähän kiireen tuntua. Lisätään pinoon vielä sinänsä yksinkertainen generaattorihäiriö, niin äkkiä on checklistat ja lähestymisbriiffit aivan kesken kun mailin päästä pitäisi olla jo liukupolussa kiinni. Eihän tuollaista tapahdu tosielämässä mutta tilanne havainnollisti hyvin, miltä oppikirjoista tuttu task saturation näyttää käytännössä ja miten sen kanssa voi yrittää tulla toimeen. 

MCC:n myötä ammattilentäjän opintolinja tuli minun osaltani päätökseen, eli leikillisesti sanoen – ja Kelan mielestä ihan tosissaankin sanoen – olen nyt ”valmistunut koulusta”. Isoja valmistujaisjuhlia en ajatellut pitää, valmiita lentäjiä kun on vain hautausmaalla, joten sanotaan vaikka niin, että olen nyt valmis seuraavaan koulutusvaiheeseen (joka alkaakin heti maanantaina Norran perämieskurssin muodossa).

Perustaessani tämän blogin ajattelin pitää sitä ainakin opintojen loppuun asti, eli siinä mielessä projektin ensisijainen tavoite on nyt täyttynyt. Pohdiskelen vielä, että jatkaisinko bloggailua myös tästä eteenpäin vaiko en – ilmoitan päätöksestäni täällä maaliskuun loppuun mennessä.

Kiitos tähänastisesta kiinnostuksesta kaikille lukijoille! 

Ensikosketus tulevaan toimistoon

Taustaa: hakiessani opiskelemaan Salpauslennolle hain ja tulin valituksi samalla myös Norran ab initio -ohjelmaan, johon kuuluville opiskelijoille annetaan ns. ehdollinen työllistämis­lupaus. Käy­tän­nössä tämä tarkoittaa, että avautuvia työpaikkoja tarjotaan ensin näille opiskelijoille edellyttäen, että opinnot ovat sujuneet riittävän hyvin.

Kävin tänään Norralla kurssimme toisen ab initio -oppilaan kanssa kuulemassa tilannepäivitystä työllistymisnäkymiin ja keskustelemassa käytännön asioista mahdollisen työllistymisemme suhteen. Meillä molemmilla on koulutus kesken eli täysin varmaksi työpaikkaa ei voi vielä sanoa, mutta mahdollisuudet ovat hyvät.

Palaveripullat olivat tuoreita – lähikaupan paistopiste kunniaan – eikä kahvi maistunut ollenkaan lentopetrolille, joten tapaamisesta jäi kaikin puolin hyvä maku. Käynnin kohokohta oli tutustuminen yhteen uudistetuista ATR-koneista, jossa pääsimme istumaan ohjaamossa ja ihastelemaan katkaisijoiden ja mittarien täyttämiä paneeleita lähietäisyydellä. Vaikka se kuulostaa vähän lapselliselta, niin kymmenen minuuttia ohjaamossa antoi melkoisen lisämotivaation koulutuksen loppusuoralle.

Entisestäkin toimistosta näkyi parkkipaikka, mutta siellä oli autoja sekä poroja.