Lopulta yllättävän nopeasti se realisoitui laastariksi vasemmassa olkavarressa: ensimmäiset uutiset toimivasta rokotteesta julkaistiin reilut yhdeksän kuukautta sitten, ja tänään meikäläinenkin sai oman siivunsa tästä kauan odotetusta riemusta. Tehostepiikillekin annettiin saman tien ajanvaraus syyskuun alkuun.
Arvelin viime vuoden joulukuussa, että katselisin seuraavaa talvisesonkia ikkunaruudun toiselta puolen – ATR:n ohjaamosta. Tokihan ATR ei normaalioloissa juurikaan käy Rovaniemellä mutta ajatus oli niin runollinen, että otin taiteellisen vapauden julkaista sen faktuaalisesta epätarkkuudesta huolimatta.
Kaikki tietävät mitä alkuvuodesta tapahtui ja tällä hetkellä lentotyö jouluna 2020 näyttää minun osaltani enemmän kuin epävarmalta. Toivo elää vielä, mutta realisti pettyy harvemmin kuin optimisti.
Onneksi asun tässä lähellä lentokenttää, melkein loppulähestymislinjan alla, jolloin ilma-aluksia näkee ja kuulee päivittäin. Kerran kävin kentälläkin katsomassa, kun olin sopivasti liikkeellä norralaisen vierailuaikaan – onhan se vasta maalattu ATR kaunis, eikö olekin?
 |
| Ilman koronaa istuisin tuolla. |
Microsoftin uusi lentosimu julkaistaan tasan viikon päästä. Jos olisi vähän irtorahaa niin olisin tilannut kunnolliset ohjaimet ja odottaisin vesi kielellä, nyt täytyy vielä pidätellä kunnes henkilökohtainen talouskriisi taittuu.
Oulaisten karting-kisoista vuonna 1994 arpajaisvoittona saamani banaanifirman mainoskassi on ollut mukana monessa seikkailussa. Viimeisin (ja erikoisin) lisäys lokikirjaan on yli neljään kuukauteen venähtänyt säilytysjakso helsinkiläisen omakotitalon tyhjässä makuuhuoneessa.
 |
| Kassi on tullut kotiin. |
Poikkeustilan alkaessa olin hiljattain vuokrannut huoneen mainitusta omakotitalosta, ajatuksenani käyttää sitä ensin perämieskurssin aikaisena opiskelutukikohtana ja sittemmin työasuntona töiden alkaessa parin kuukauden päästä. Universumi päätti toisin ja antoi iloksemme koronaviruksen. Ei vaatinut kummoisia ennustajanlahjoja kun maaliskuun alkupuolen uutisia seuratessani arvelin, että kurssimme tullaan todennäköisesti keskeyttämään ennen tyyppivaiheen alkua.
Suureksi harmikseni olin oikeassa. Yhtiökoulutusvaihe oli loppumetreillä: tiistain ohjelmassa oli pelastautumisharjoituksia Finnairin uimahallissa, keskiviikkona lukujärjestyksessä oli käsikirjan A-osan kirjallinen koe ja torstaina piti alkaa tyyppikoulutus. Olimme juuri pakanneet märät pyyhkeet ja vaatteet reppuihimme FFA:n pukuhuoneessa kun saimme nykyaikaisten televiestimien kautta vahvistuksen, että tyyppikoulutus ei ala torstaina.
Tukikohtaan päästyäni alkoi evakuoinnin valmistelu. Talon omistaja oli reissussa ja kabiinikurssilla opiskeleva kämppikseni oli vastaavassa tilanteessa kuin minä, joten ohjelmassa oli pakkaamisen ohella ruokakaappien tyhjentäminen, ettei keittiöön muodostu uutta ekosysteemiä ennen kuin vuokraisäntä kotiutuu parin viikon päästä. Kämppikseni sai lennon kotimaahansa jo samalle illalle ja joutui lähtemään todella kiireellä, itse otin suosiolla pienen aikalisän ja aikataulutin kotiutumiseni perjantaille, jolloin minulle jäi torstai aikaa keskeneräisten asioiden hoitamiseksi.
Koska alkuperäinen suunnitelmani oli käyttää mainittua huonetta myöhemmin myös työasuntona, olin kuljettanut tavaraa Helsinkiin koko maaliskuun alkupuolen sillä ajatuksella, että niitä ei tarvitse ihan heti tuoda sieltä pois. Olikin alusta lähtien selvää, etten pysty ottamaan kaikkea kerralla mukaan ilman opiskelijabudjetille sopimattomia matkatavaralisiä. Suureksi onnekseni vuokraisäntä oli niin joustava, että tilanteen poikkeuksellisuuden vuoksi sain päättää vuokrasopimukseni ilman irtisanomisaikaa ja saatoin vieläpä jättää tarinamme pääesineen säilytykseen Helsinkiin myöhempää noutoa varten – tässä vaiheessa elättelin vielä toivoa, että tilanne normalisoituisi pian ja koulutus jatkuisi jo kesän aikana.
Kuten sittemmin kävi ilmi, toiveeni kesäisestä tyyppikurssista oli turhan optimistinen.
Kassi pääsi pitkän odottelun jälkeen kotiin heinäkuun lopulla, kun sille järjestyi kyyti pakun peräkontissa Keminmaahan asti, josta kävin sen noutamassa ohikulkumatkallani Ouluun. Sinänsähän yhden putkikassin tarina on maailman mittakaavassa aika mitätön nyanssi mutta päätin jakaa sen esimerkkinä siitä, minkälaisia logistiikkapulmia koronakevät saattoi aiheuttaa pienelle ihmiselle kaiken muun hämmingin lisäksi.
Tämän lentäjän juhannuksessa ei ole tänä vuonna muuta lentävää, kuin
sääsket. Tähän mennessä ehdottomasti ilmailullisin juhannukseni oli
Kauhavalla kesällä 2004, kun kävin ihan asiasta tehden intin jälkeen
osallistumassa perinteikkääseen Lentäjien juhannus -tapahtumaan turistina. Harmi, ettei tullut käytyä enää toista kertaa – tapahtuman
historia päättyi vuoteen 2014 Lentosotakoulun lakkauttamisen myötä.
Ohessa muutamia kuvamuistoja kyseiseltä reissulta. Käytössäni ollut
kameratekniikka ei ollut järin hääviä tuolloin mutta kyllä pokkarillakin välillä
onnistuu, kun tarpeeksi paljon laukoo.
—
|
| Finnairin MD-82 käytti yleisöä maisemalennoilla. |
|
| Vinkoilla tehtiin mm. 12 koneen osasto. |
|
| Lentäjien juhannuksessa kävi väkeä aivan kohtuullisesti. |
|
| Oheistoimintaa oli tivolista rokkikonserttiin. |
|
| Ja lentokoneitakin riitti. Etualalla Vinkan edeltäjä Saab Safir. |
|
| Tämä härveli ei (onneksi) lentänyt. |
|
| Jenkkien F-15 taiteellisesti vastavaloon kuvattuna. |
|
| Ilmeestä päätellen myös saksalaisten F-4 viihtyi Kauhavalla. |
|
| ”Ruotsalaisten Hoowkki” eli SK 60. |
|
| Midnight Hawks valmistautuu esitykseensä. |
|
| Mädäri poistuu. Olisi nätti kuva vähän paremmalla kameralla otettuna! |
—
Juhannuksen kunniaksi, aiheeseen löyhästi liittyvä
avitaatiovisa:
Miksi Ilmavoimat ei käyttänyt
Fokker-kuljetuskoneitaan
taitolentoon?
Tämän tietovisan tekijänoikeudet kuuluvat Kauhavan-aikaiselle
lentoparilleni Antille – terveisiä sinne!
Vaikka pidän itseäni aamuihmisenä on pakko myöntää, että 0545 lähtevä lento tuntuu vähän epämiellyttävältä. Koska istuinpaikkani oli vasta rivillä 11, minulle riitti kun olin kentällä boardingin alkaessa mutta kohtapa sitä pääsee nauttimaan etupenkkipaikan myötä vielä aikaisemmista herätyksistä, joten ei passaa valittaa.
 |
| Auringonnousu lentopinnoilla jaksaa säväyttää, ainakin vielä tässä vaiheessa koulutusta. |
Rovaniemi – Helsinki siis aamukoneella, jonka jälkeen aamupala ja asioiden hoitoa Vantaalla. Alkuillasta matka jatkuu kohti Berliiniä ja MCC-kurssia, jonka jälkeen peruskoulutus on paketissa.
Olin palaamassa lounaalta Pyöreästä, kun japanilaisen näköinen herra pysäytti minut parkkipaikalla ja kysyi, puhunko englantia. Vuokra-auton navigaattori oli ohjannut hänet keskustaa lähimmälle lentokentälle ja hämmennys oli suuri, kun aulan Departures-taululla ei näkynytkään Finnairin lentoa Tokioon.
Tein päivän hyvän matkailuteon ja autoin häntä löytämään Helsinki-Vantaan navigaattorista, jotta kotimatka pääsisi jatkumaan.
 |
| Malmin Pyöreä kuvattuna kesällä – näin marraskuussa on vähän harmaampaa. |
Vaikka Malmi ei tätä matkailijaa palvellutkaan, on se kiistatta äärimmäisen tärkeä paikka suomalaiselle ilmailulle etenkin koulutusmielessä. Rovaniemeläisenä en kehtaa hirveästi ottaa kantaa Helsingin kunnallispolitiikkaan mutta sanonpa vain, että onhan se aivan käsittämätöntä puupäisyyttä jos toimiva kenttä tuhotaan ja tilalle rakennetaan saastuneeseen suohon uppoava lähiö.
Tämä on yksi niitä tekstejä, jotka ovat maanneet luonnoksena kuukausitolkulla. Tänään kun pitkästä aikaa hyppäsin junaan, sopivasti vielä näin isänpäivän iltana, tuntui sopivalta viimeistellä se julkaisuvalmiiksi.
Koulutukseen hakeutumista pohtiessani suurin huolenaiheeni oli, että miten jatkuvat poissaolot vaikuttavat perhe-elämään. Jos joku perheellinen lukija pohtii samoja kuvioita niin sanoisin, että kyllä tämän saa sujumaan mutta ei se aina ole pelkkää päivänpaistetta.
 |
| Isänpäivä laittaa aina miettimään oman suoritustason riittävyyttä. |
Arki on rullannut kohtalaisen hyvin, ennen kaikkea vaimoni sekä kotipaikkakunnan tukijoukkojen ansiosta. Olisi mukava väittää, ettei projekti ole aiheuttanut yhtään riitaa – 17 vuotta kestäneessä parisuhteessa niitä syntyy pienemmistäkin asioista – mutta eihän sellaista valetta kukaan uskoisi. Ihan hyvin meillä kuitenkin menee.
11-vuotias esikoisemme on suhtautunut tilanteeseen tosi joustavasti. Poissaollessani otamme videopuhelun lähes joka ilta ja kun pakkailen laukkua seuraavaa reissua varten hän vain varmistaa rutiinoituneesti, että milloin tulen takaisin. Hän on ollut myös valtavan isona apuna pikkusiskon kanssa, joka ei luonnollisestikaan ikänsä vuoksi pysty suhtautumaan yhtä kypsästi.
Pian viisivuotias kuopuksemme ei aluksi oikein tajunnut, että mistä isin opiskelussa on kyse. Ensimmäisenä kesänä ihmetys muuttui ajoittain kiukutteluksi kun lähtöhetki lähestyi, mutta seuraavan talven aikana kiukuttelut vähän unohtuivat kun olin enimmäkseen kotona. Toinen vuosi oli paljon helpompi kun reissaaminen väheni ja ikääkin tuli lisää – toki ikävä nousee välillä pintaan vieläkin mutta sellaista tilannetta ei ole enää tullut, että pitäisi lähteä itkevän lapsen luota junalle. Muutamasta vaikeasta lähdöstä huolimatta olen päässyt tässä hävettävän vähällä – yleensä kotiinpaluun jälkeen on luvassa ylenpalttista halailua ja vain joskus ”isi on tyhmä ja kakka” – suurin osa ikäväkiukuttelustahan on tapahtunut viikolla muiden läheisten seurassa.
Kuten arvata saattaa, isossa elämänmuutoksessa alku oli vaikeinta mutta arki alkoi helpottua varsin pian, kun itse kukin oppi sujuvat toimintamallit. Nyt kun opiskelua on takana jo melkein puolitoista vuotta, on reissaaminen tällä hetkellä melko vähäistä, koska suurin osa työstä on kotona tehtävää etäopiskelua.
Taaksepäin ajatellessa alun PPL-vaihe olikin kaikkein raskain, koska olin yhtäkkiä kaikki arkipäivät Helsingissä. Sen jälkeen kotona on pystynyt viettämään yllättävänkin paljon aikaa, osittain etäteorioiden ja osittain lentokoulutuksen joustavuuden ansiosta – karkeasti arvioituna olen lentänyt ainakin kolmanneksen koulutukseen kuuluvista tunneista Rovaniemeltä käsin ja teorioiden vuoksi etelässä tarvitsee käydä vain kerran parissa kuukaudessa.
Tällä hetkellä on siis enemmänkin poikkeus rutiiniin, kun isi lähtee illalla Helsinkiin suorittaakseen viikon mittaisen teoriajakson, jonka jälkeen edessä on taas monta viikkoa itsenäistä opiskelua kotona. Tilanne tulee luonnollisesti muuttumaan sitten kun työt aikanaan alkavat – reissaamisesta tulee taas uusi normaali ja siinä on varmasti kaikilla oma opettelunsa edessä. Se on kuitenkin varmasti helpompaa kuin mitä opintojen aloittaminen oli, kun mukana kuviossa ei ole brutaalia tulotason laskua ja sen aiheuttamaa lisäpainetta.
Isyyteen, ja vanhemmuuteen yleensäkin, kuuluu ajoittainen tunne omasta riittämättömyydestä. Varmasti voisin olla parempikin isä, kuin nyt olen mutta varmasti voisin olla myös huonompi – riippumatta siitä, vietänkö paljon aikaa reissussa vai en. Täytyy vain uskoa, että tämä riittää.
Kaksi edellistä matkaa Helsinkiin on mennyt yöjunassa istumapaikalla. Sangen epämiellyttävää, sanoisin. Yömyssytemppu oli lähellä mutta sain kuin sainkin junan viimeisen makuupaikan – kyllä nyt kelpaa mennä teoriatunneille, hyvin levänneenä ja VR:n lakon peruunnuttua vieläpä sovittuna aikana.
Koulun lentotoimintaohjeissa toistuu useasti tärkeä muistutus: väsyneenä ei saa lentää. Tutkimusten mukaan huonosti nukuttu yö vastaa kevyttä humalatilaa joten onhan se ihan luontevaa, että tiukan promillerajan lisäksi kuskilta vaaditaan myös riittävää vireystilaa.
Tämänkertaisella koulumatkalla VR:n sarjalippuihin sisältyvä negatiivinen riski toteutui pitkästä aikaa: ovathan ne halpoja, mutta sarjalippulainen ei voi varata makuupaikkaa ennakkoon jolloin unen laatu on kääntäen verrannollinen junan täyttöasteeseen. Matkustin Rovaniemeltä Helsinkiin istumapaikalla täydessä päivävaunussa, ja unta tuli ehkä tunnin verran koko yönä.
Tilanteen paljastuessa piti hetken pohtia, että miten tämä vaikuttaa seuraavan päivän koulutukseen. Olen määritellyt jo lentokoulutuksen alussa oman ”hätätoimenpiteen” itselleni sen varalta, että sarjalippuriski laukeaa:
EI MAKUUPAIKKAA YÖJUNASSA
- Suunniteltu lento – PERU
- Muut vaihtoehdot – ÄLÄ HARKITSE
Mene illalla ajoissa nukkumaan.
Nyt tiedossa oli kuitenkin simulaattorisessio, joten asiaa saattoi harkita ja tulinkin päätökseen, että simussa en ole vaaraksi omalle tai muiden turvallisuudelle, joten menen suorittamaan sen väsymyksestä huolimatta. Ehkä samalla oppisin jotain itsestäni?
Olihan se raskas sessio. Toimisto alkaa jo tuntua vähän tutummalta mutta vastaavasti reaktiot olivat univajeen vuoksi hitaita ja koordinaatiokin tuntui jäykältä, minkä vuoksi lentokäsiala oli simuskaalallakin mitattuna karkeaa. Harjoittelimme vajaamoottoritilanteita – välillä meni ihan siedettävästi mutta ne huonot suoritukset olivat niin huonoja, että oikeassa koneessa olisin kuullut pariinkin otteeseen ”my controls!” oikeanpuoleiselta jakkaralta.
Kokemus vahvisti jokaisen autoilijankin (toivottavasti) tietämää lainalaisuutta: lyhyehkön rutiinisuorituksen pystyy puristamaan läpi väsyneenäkin mutta jos jotakin epätavallista tapahtuu, lähtee homma käsistä pelottavan helposti. Tämän kokemuksen perusteella pidän menetelmäni ennallaan, oikeaan koneeseen vain ehdottoman hyvin levänneenä mutta simulaattorin kohdalla harkinnan mukaan.
Kokosin muuttokuormaa Helsingistä viimeksi marraskuussa, ja taas on kassit täynnä kampetta. Tällä kertaa kassit ovat vähän isommat kuin viimeksi, koska en ottanut vuokravarastoa Helsingistä – hukkasin kaikki väliaikaisiksi tarkoitetut huonekalut pois ja seuraavan kerran kun hankin asuntoa periferiasta on sen tarkoitus olla pysyvämpi työasunto, jossa myös muu perhe voi tarvittaessa yöpyä satunnaisesti. Eli sellainen ihan oikea asunto, johon ei raijata HOAS-kirppiksen tahraista työtuolia, puoliksi rikkinäistä jalkalamppua ja nitisevää sänkyä.
Edessä on pieni tauko ennen paria viimeistä simusessiota ja mittarikoulutuksen lentokoneella suoritettavaa osuutta, joiden jälkeen ATPL-teoriat alkavat virallisestikin. Tokihan niihin on jo hieman varaslähtöä tässä otettu, aineistoa kun on saatavilla monestakin lähteestä. ATPL-teorioihin kuuluu kolme lyhyttä lähiopetusjaksoa joiden välillä on aina useampi viikko itsenäistä opiskelua, joten seuraavaan puoleen vuoteen ei tarvitse viettää montaakaan yötä poissa kotoa.