Parin viime vuosikymmenen aikana lentoliikenteessä on tiukennettu monia turvallisuuskäytäntöjä, joista ilmailuintoilijoita eniten harmittaa erittäin rajoitettu pääsy ohjaamoon. Olen matkustanut aiemman työni myötä ihan kohtuullisen määrän reittilennoilla mutta aina siellä takapenkillä, jolloin ohjaamon lumoavat nappirivistöt sekä niiden välissä taianomaisesti hohtavat lasimittarit näkee vain vilaukselta koneeseen noustessa ja sieltä poistuessa. Tällä kertaa pääsin ihastelemaan niitä vähän tarkemmin, ja aivan kaikessa rauhassa – ohjaamon kolmannelta istuimelta.
Ohjaamossa sijaitseva ns. jumpseat on lisäistuin, joka taitetaan sivuun kun sitä ei tarvita tai jos sen ohi täytyy päästä kulkemaan. Vastaavia jumpseat-istuimia on myös matkustamon puolella matkustamohenkilökuntaa varten, koska heillekin tarvitaan istumapaikat nousun ja laskun ajaksi mutta kiinteille istuimille ei olisi käyttöä matkalentovaiheessa.
Ohjaamon jumppari – tai jumpparit, joissakin koneissa niitä on parikin – ovat olemassa esim. koulutustarpeita varten mutta käytännössä yleisin käyttötapa on, että koneella matkustava lentoyhtiön työntekijä istuu sillä ja vapauttaa vastaavasti paikan jollekin tavalliselle asiakkaalle. Tässä tapauksessa olin ostanut lipun aivan normaalisti mutta koska olen kyseisen lennon operoinnista vastanneen Norran ns. ab initio -lentäjäopiskelija*, kysyin ennen matkaa, että voisinko päästä jumpparille seuraamaan lennon kulkua ohjaamossa – ja sehän järjestyi!
*) Kun lentoyhtiössä on tarvetta uusille piloteille, paikkoja tarjotaan yhtiön ennakkoon valitsemille ab initio -opiskelijoille ennen kuin ne laitetaan vapaaseen hakuun.
Jumpseat on periaatteessa vähän epämukava paikka, tilaa on todella vähän ja istuimelle pääsy vaatii pientä akrobatiaa, mutta erinomainen sijainti korvaa monta puutetta. Tässä konetyypissä (Embraer 190) jumppari on normaalisti taiteltuna seinälle kapteenin istuimen taakse, josta se käännetään ohjaamon oviaukon eteen ennen käyttöä. Istuin on hieman korkeammalla kuin ohjaajien istuimet, joten siinä istuva näkee mainiosti lähes kaikki ohjaamonäytöt sekä ohjaajien toimenpiteet eri tilanteissa. Näköala ulos kärsii hieman kattopaneelien vuoksi mutta kyllä sinnekin kohtuullisesti näkee. Jumpparille on myös oma headset eli istuimen käyttäjä pystyy tarvittaessa keskustelemaan ohjaajien kanssa ja voi halutessaan myös seurata radioliikennettä.
Tässä vaiheessa koulutusta olen (vapaa-ajallani) katsonut jo normaali-ihmisen mielestä tolkuttoman määrän liikennekoneissa kuvattuja cockpit-videoita YouTubesta, joten lennon vaiheet ovat periaatteessa tuttuja. Siitä huolimatta oli aivan käsittämättömän siistiä kuulla lennonjohdon lähtöselvitys omista kuulokkeista ja nähdä lähietäisyydeltä ikoninen kaasukahvojen liike, jonka mukana moottoreiden kierrokset nousevat. Kuulla maagiset taikasanat ”vii van, routeit” ja tuntea, kuinka renkaiden tärinä ja melu vaimenevat, kun metallilintu nousee taivaalle…
Okei, meni jo aika runolliseksi mutta yhtään vähempi ei olisi läheskään tarpeeksi.
Toinen klisee mitä ei voi tarpeeksi hehkuttaa on matkalentokorkeudessa ohjaamosta aukeava näköala. Matkustamon kurkistusaukot eivät anna minkäänlaista käsitystä siitä, minkälaisia maisemia putken nokalla pääsee katselemaan. Puolipilvistä Keski-Suomea ääneen ihastellessani koneen kippari tuumasikin, että kyllä tästä kannattaa se satatonnia maksaa, mikä koulutukseen uppoaa.
Kotimatka Embraerin ohjaamossa oli kertakaikkisen hieno kokemus, kiitokset vielä Norran toimistolle sekä koneen miehistölle sen mahdollistamisesta. Nyt on yksi bucket list -kohta vähempänä ja täytyy sanoa, että tämä meni ilmailukokemusten listalla kolmen kovimman jutun joukkoon. Ehkä sitten aikanaan ensimmäinen kerta liikennekoneen puikoissa menee tästäkin ohi?
