Moni pääkaupunkiseudulla asuva työkaveri on kysynyt, että eikö tuollainen 830 kilometrin työmatka käy välillä raskaaksi? Se vaatii kyllä ennakkosuunnittelua ja jonkin verran myös sopeutumista, mutta näin kahden vuoden kokemuksella voin jo todeta, että homman saa toimimaan.
Reissutyö kuormittaa kotijoukkoja, sitä ei käy kiistäminen. Entisessä toimistotyössäni pystyin milloin tahansa ottamaan etäpäivän, jos lapsi oli sairaana tai piti olla kotona avaamassa ovi sähkömiehelle. Aika monta työtuntia tuli tehtyä myös Santasportin kahviossa, kun jälkikasvu tarvitsi kyydin harrastuksiin ja läppäri oli helppo napata mukaan – nykyään etätyö onnistuu vain muutamana tuntina vuodessa, kun lukee kertauskoulutusten opintomateriaaleja.
Reissutyöläinen voi kokea pientä syyllisyydentunnetta ”oman ajan” hetkittäisestä runsaudesta. Esimerkiksi arkivapaan osuessa kohdalle, vien aamulla vaimon töihin ja lapset lähtevät kouluun – minulle jää päivä aikaa ihan vain olla ja möllötellä kaikessa rauhassa kotona. Tokihan luterilainen työmoraali nakuttaa hiljaa takaraivossa, että eikö kuitenkin pitäisi tehdä jotain tuottavaa ja hyödyllistä? Vaikka vähän pihatöitä ja siivoilua? Onneksi kotona on yleensä odottamassa jotain pientä askaretta myös arkivapaiden ratoksi ja kyllä se joutoajan ihmettelykin pian loppuu, kun työmaa kutsuu taas. Jolloin viikonloppukin menee monesti työn merkeissä.
Toinen reissutyön (ja osittain toki minkä tahansa vuorotyön – etenkin lentotyön) miinuksista on, että vuoro voi osua myös juhlapyhien kohdalle. Omiin menoihin ja perhejuhliin vapaita saa yleensä aika hyvin, mutta kaikki pilotit eivät pääse jouluksi kotiin, koska muuten meidän loppuasiakkaamme eivät pääse jouluksi kotiin. Esimerkiksi minulla on mennyt kaksi jouluaattoa peräkkäin työn merkeissä – onneksi lapset eivät enää kaipaa pukkia aattoillaksi, kunhan vain paketit saa aukoa.
Hieman aiemman postauksen aiheeseen liittyen, reissaamisesta tulee myös kustannuksia. Suorat matkakuluni vuonna 2023 olivat yhteensä 4 200 €, koostuen enimmäkseen lentolipuista sekä mausteena myös HSL-liput ja satunnaiset taksikulut. Markkinahintaisilla lipuilla tämä olisi tekemätön paikka alku-uran palkkaluokissa, mutta kuten useimmat muutkin lentoyhtiöt, myös Norra tarjoaa henkilöstölleen ns. ID-lippuedun – joka itse asiassa on niin kiinnostava osa lentotyötä, että ansaitsee joskus tulevaisuudessa oman juttunsa.
Työmatkoihin liittyy oleellisesti ennakkosuunnittelun tarve. ID-lipuilla reissatessa olet aina ensimmäinen, joka jätetään pois kyydistä koneen tullessa täyteen. ID-reissaajan pelastus on mahdollisuus käyttää jumpseatteja, mutta tämäkään ei ole itsestään selvää, vaan pitää aina ennakkoon varmistaa lennon kapteenilta. Olenkin ottanut tavakseni varmistaa jumpparin käyttömahdollisuuden kaikilta menomatkoilta, jos kone näyttää edes suunnilleen täydeltä – jos yhtään jumpparia ei ole käytettävissä (yleisin syy on koulutuslento, tai että joku muu ehti kysyä ensin), pitää suunnitella toinen reititys. Jumppareiden kysely on oma hommansa, joten paluumatkoille niitä ei tule varmisteltua kuin aivan poikkeustilanteissa – vaimosta kun selviää pahoittelulla, mutta esimiehen kanssa tilanne on toinen.
Jos ID-reissujen suunnittelua ei huomioida, niin työmatkat lentokoneella ovat sinänsä aika näppäriä – mutta toisaalta myös eivät kovin näppäriä. Käytännön esimerkki: meinasin hiljattain ottaa kotoa ruuvimeisselin mukaan, että kiristelisin löysät ruuvit työasunnon väliovista. Hoksasinpa kuitenkin, että meisseliähän ei saa viedä käsimatkatavaroissa koneeseen. Ja ruuvit ovat edelleen löysällä.
Vuoden 2023 aikana tein 49 edestakaista matkaa Rovaniemeltä Syrjä-Suomeen. Nukuin työn vuoksi kodin ulkopuolella 175 yötä, joista 79 oli hotellissa firman piikkiin (eli ns. layovereilla) ja loput jakautuivat edesmenneen toimistomme lepohuoneiden sekä nykyisen kimppakämppäkommuunimme välillä. Ja olihan siellä yksi yö myös VR:n makuuvaunussa, kun kaikki koneet olivat täynnä.
Huomiona vielä edellä mainittuun layover-vuorojen määrään, että keskivertokuski ei vietä ihan näin paljoa aikaa hotelleissa. Reissumiehenä olen toivonut vuorosuunnittelulta yöpyviä työvuoroja, minkä lisäksi haalin niitä kavereilta vaihdoissa päivystysten ja päivävuorojen tilalle. Onhan itsestään selvää, että jos työn vuoksi pitää olla kotoa poissa, niin mieluummin aikaa viettää lentäen ja hotellissa kuin jossain tilapäismajoituksessa päivystämässä. Tukikohdan lähellä asuvilla piloteilla tilanne on toki päin vastoin, jolloin yleensä kaikki voittavat vuoronvaihdoissa.
Toinen puoli layovereita on talous – päivärahat kun ovat merkittävässä osassa varsinkin aloittavan pilotin kokonaistuloja laskettaessa. Ja jos ei ole turhan nirso syömistensä suhteen, pystyy yöpyväputkella elämään monta päivää käyttämättä senttiäkään omaa rahaa. Miehistöruoista jää monesti sen verran yli, että eväspussin mukaansa pakkaava kaikkiruokainen peräihminen pysyy hyvin kylläisenä hotellin aamiaiseen asti, jonka voimin jaksaa helposti lounaaseen, jonka voi taas nauttia taivaallisessa työpaikkaruokalassa firman piikkiin. No toki niistä firman tarjoamista ruoista pitää verot maksaa, mutta melkein ilmaista kuitenkin!
Jokainen vähänkin reissannut tietää, että matkustamisen mukavuuteen ja sujuvuuteen vaikuttaa oleellisesti se, mitä olet pakannut mukaasi. Yhden yön reissun pärjää periaatteessa taskuun mahtuvien hammasharjan ja vaihtokalsareiden kanssa, mutta ainakin itse tykkään pitää sen verran tavaraa mukana, että matkalla myös viihtyy.
Pendelöivän pilotin tärkeimpiä luottokamoja ovat matkalaukku ja vastamelukuulokkeet. Perässä vedettävän laukun pystyy kodin ja työn väliä reissatessa usein korvaamaan olkalaukulla tai repulla, mutta laukku itsessään on koko ajan pakattuna – sieltä vain puretaan pois likaiset ja pakataan tilalle puhtaat vaatteet. Vastamelukuulokkeet taas ovat aivan mahtava tapa välttää matkanaikaisia ihmiskontakteja… eiku siis kuunnella lempipodcastia.
Layovereille otan kalsareiden lisäksi mukaan siviilivaatteet ja kohteesta riippuen jotkin liikuntakamppeet. Istumatyön vastapainoksi on pakko yrittää harrastaa jotain liikuntaa – varsinkin tässä parhaan keski-iän kulmilla, kun maallinen tomumaja ei ole enää ihan tuore. Liikunnan lisäksi pidän mukana yleensä kirjaa tai Steam Deck -käsikonsolia – lenkin jälkeen tulee monesti nautittua perinteisestä hotellikuolemasta jomman kumman parissa.
Viihtymisen ja liikunnan lisäksi myös nukkuminen on tärkeä – ja oikeasti toki se tärkein – osa layoveria. Hyvä unimaski ja korvatulpat ovat ainakin minulle aivan välttämättömät varusteet, koska pilotti nukkuu yleensä vähän outoihin aikoihin: aamupainotteisella pitää mennä sänkyyn viimeistään kahdeksan kieppeissä illalla, ja iltapainotteisella olisi hyvä pystyä nukkumaan mahdollisimman pitkään aamulla. Ainakin meikämandoliinolla verhojen välistä kajastava luonnonvalo sekä käytävällä juoksevat lapset ovat ylivoimaisia vastustajia unelle, ellen käytä maskia ja korvatulppia. (Layoverin ulkopuolella korvatulpat auttavat myös kuorsaaviin ja/tai eri rytmissä oleviin kämppiksiin.)
Pro tip: jos korvatulppien kanssa nukkuminen tuntuu epämiellyttävältä, kokeile useampaa erilaista tulppamallia!
Nukkumisen toinen puoli on sitten herääminen. Aamupainotteisella kello voi soida jopa ennen neljää, ja siihen olisi hyvä myös herätä. Oma taktiikkani on laittaa rannekello herättämään haluamaani aikaan, ja useimmiten se riittääkin. Kaksi minuuttia rannekellon jälkeen hälyttää puhelin – ihan siltä varalta, että olen unissani sulkenut ensimmäisen herätyksen tai se ei toiminut. Viimeisenä turvaverkkona on vielä työtabletti, joka soi kolme minuuttia alkuperäisen herätysajan jälkeen. Torkkutoimintoja en käytä, vaan pakotan pään irti tyynystä heti, kun ensimmäinen herätys soi.
Kolminkertainen varmistelu saattaa äkkiseltään naurattaa, mutta kuluttajatason elektroniikka pettää epäsäännöllisen säännöllisesti. Tokihan Dual Alarm Failure on tilastollisesti katsottuna erittäin epätodennäköinen, mutta esimerkiksi eräänä yönä puoliälykäs rannekello oli hypännyt 20 minuuttia taaksepäin, jolloin heräsin todella hämmentyneenä kännykän herätysääneen. Parinakin aamuna taas on käynyt niin, että puhelin on kaatunut ja sammunut yön aikana, mutta silloin taas rannekello on värissyt aivan oikeaan aikaan. Tabletille asti herätyssekvenssini ei ainakaan vielä ole päässyt kertaakaan – kop, kop!
Oman mausteensa heräämisen haasteisiin tuo vaihtuvat aikavyöhykkeet, joita Norran layover-kohteissa tosin ei ole kovin montaa – tällä hetkellä peräti kaksi. Itse ruukaan pitää työpädin koko ajan UTC-ajassa ja kännykän sekä kellon paikallisessa ajassa, mutta joku toinen saattaa tehdä toisin.
Pikkutunneilla värisevää rannekelloa tai pikkutunneilla päättyvää työvuoroa miettiessä voi tulla (aivan oikeansuuntainen) käsitys, että tämä työ ei ole pelkkää herkkua ja glamouria. Enpä silti vaihtaisi pois.
Viime kesänä erään hikisen työputken jälkeen kävin toimistolla suihkussa ja olin kävelemässä sieltä takaisin kentälle kotimatkaa varten. Potkuripuistoa ohittaessani näin aidan reunalla lentokonebongarin, joka kärsivällisesti odotti kameransa kanssa juurikin samaisen lentolaitteen käynnistystä, jonka pari tuntia sitten sammutin tuohon ruutuun. Vaikka jalat jatkoivat jo matkaa, pysähdyin pitkäksi toviksi miettimään onnekkuuttani. Moni luopuisi munuaisestaan päästäkseen elämään tätä elämää.
Tämä pohdiskelu reissutyön iloista ja suruista saa kunnian olla viimeinen blogipostaus ennen tämänvuotista kesälomataukoa. Kuten rivien välistä (ja osin riveiltäkin) saattaa päätellä, suurin osa tekstistä on kirjoitettu jo ATR-aikakaudella viime talvena, mutta postaus joutui odottamaan viimeistelyvuoroaan aina nyt meneillään olevaan päivystykseen asti. Vaikka konetyyppi vaihtui, reissaamisen realiteetit sinänsä eivät ole isommin muuttuneet.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin – Lentoon.blog toivottaa lukijoilleen erinomaista loppukesää!